Kiviäkin tulee näkyviin.

Mahdollisesti tällainen kävi pihassa! Iso se ainakin oli!

Pitelin eilen aamulla sadetta. Oikein normaalisti tuli taivaalta vettä, eikä mitään lumipöllyä. Ihanaa. Aivan tuli runollinen olo kun kuvittelin, että sitä olisi kiva pidellä ihan vaikka kädessäkin jos olisi jo kesäistä. Vaan kyllähän siellä jo vähän Suomen kesän lämpötila olikin, viitisen astetta lämmintä. Tuuli ja iltapäiväksi oli luvattu poutaisempaa. Poistuin heti pihalle pilvien ohennuttua. On alkanut se vuodenaika, kun en millään malttaisi olla sisällä mutta ei vielä ole kovin viihtyisät savottaolosuhteet ulkonakaan. Vaikka itsehän minä olen vouhottanut siitä, miten kysymys on kuitenkin vain oikeanlaisesta pukeutumisesta. Märkää lunta ei enää maassa ole kovin paljon ja vaatimattomien hankien reunat pakenevat jo kätevästi tönöjen liepeiltä. Maata tulee näkyviin joka päivä lisää, mikä on ihanaa.

Kiviäkin tulee näkyviin ja niiden lähistöllä olisi mukava tuhertaa vähän silmää haittaavaa risukkoa pois. Talven tuulet ovat heitelleet poikkeuksellisen paljon oksia puista hangille, joten aika ryönäisen näköistä on pihapiirissä nyt. Järjellisempääkin tekemistä olisi, ihan vaikka huushollausta, mutta tuntuu että talven ja työputken jälkeen olen ansainnut pari sellaista vapaapäivää, että saa tehdä ihan mitä huvittaa. Ja minua huvittaa olla ulkona. Vähän niin kuin olisi jo tullut tervettä väriä naamaan kun olen aamuvuorojen jälkeen tällä viikolla pyörinyt tiluksilla, saanut ehkä aurinkoakin hipiään.

Paikallinen yhteistyökumppanini, sosiaaliviranomainen, kyseli että sinä se taidat olla intohimoinen puutarhaihminen. Piti heti korjata se väärinkäsitys. Minä toki mielelläni olisin sellainen, mutta kerroin että enemmän olisi savottahommaa, tontin raivuuta ja sitten tietenkin nyt voin keskittyä vähän myös puutarha-asioihin, kun ei välillä tarvitse olla poissa kaupungissa. Minustahan saattaa vielä kehittyä viherpeukalo, vaikka lähtökohtaisesti vain viihdyn ulkona. Melkein sanoisin, että mielenterveyteni tila korreloi sen kanssa, miten paljon olen voinut olla pihalla. Vaikka olen minä nyt täällä asuessani oppinut rentoutumaan sisälläkin myräköitä paossa. Naapurin leskirouva kertoi, että olen kuulemma tervetullut ja kutsuttu kylään lumiauraajamme vaimon luokse kesällä. Hänellä on ihana puutarha, josta olen vasta vain kuullut. Voisin käydä kyllä jo aikaisemminkin kyselemässä pikkutaimien lannoituksesta, sillä tomaatitkin ovat nyt alkaneet itää kun alkuviikosta niitä viljelin kaktusmultaan.


Sumuisia säitä vastaan minulla ei ole mitään.


Nyt kevätpäiväntasauksen jälkeen tuntuu että aikaa olisi vaikka mihin. Jotenkin havahduin tällä viikolla siihenkin, että miten täällä maalla tuntuu tunnissakin olevan enemmän minuutteja kuin kaupungissa. Siis hyvällä tavalla. Vaikka kuinka tekisi asioita verkkaisemmin. Mitenkähän sellainen on mahdollista, siis ilmiönä ja tunteena. Ihan mukavaa, en minä sillä. Elämä on niin lyhyt kuitenkin, että onhan se hyvä asia vaan jos tuntuu että halutessaan ehtii vaikka mitä. Toisaalta viikot menevät kyllä täälläkin ihan nopeasti ja tässä alkaa olla soma kevätkiireen tuntu jo aivan kynnyksellä. Vähän samansuuntainen olo kuin syksyllä talveen valmistautumisessa, paitsi että nyt ei ole samalla tavalla pakkasraja-deadlinea vaan kyse on ihan korvien välissä viihtyvästä käsityksestä, että pitäisi saada muka joitakin asioita tehtyä siihen ja siihen mennessä.

Sateen loputtua mietin, että mitähän minä menisin tekemään. Vähän teki mieli kyllä vain laittaa rantasaunalle tulet ja keskittyä tunnelmointiin, mutta tuumin sen olevan kuivien polttopuiden tuhlausta kun edellisiltana oltiin käyty saunassa. Paistoi ihana ilta-aurinko ja minä yritin valokuvata siinä valossa pyrstötiaisia. Hepä eivät olekaan mitään turhaa sakkia, kun menivät aina isoon kuuseen piiloon kun patsastelin kameran kanssa. Sitten kun seisoin polulla ilman kameraa, niin herrasväki pörräsi ihan lähellä. Minusta alkaa tuntua, että pyrstötiaisilla on huumorintajua - toisin kuin esimerkiksi talitinteillä, jotka tuntuvat ajoittain vähän tärkeileviltä. Hupaisa piirre sekin.

Ison kuusen ympärille on ilmaantunut oranssi kreppipaperinauha. Samoin kuin vanhan lahon lempikoivuni varteen. Majavansyömät haapapuutkin ovat saaneet oranssin vyön. Täällä kävi tällä viikolla metsäoppilaitoksen mies tsekkailemassa. Itse en ujouttani saanut soitettua sitäkään puhelua, vaan Nuoruusystävä toimi asiamiehenä ja oli paikallakin kun tämä metsäasiantuntija tuli tutkimaan, että totta tosiaan - valtion maiden puolella liiterini takana on vaarallisia pian sopivassa myrskyssä liiterin päälle kaatuvia puita, jotka täytyy raivata pois. He tulevat kyllä, mutta voi olla että menee syksyyn koska pesimäkausi on kohta käsillä. Hyvässä lykyssä ehtivät jo piankin. Olisipa se kivaa - ainakin viikon savotta siinä sitten jäisi meidän yhteisön kontolle, koska ollaan kiinnostuneita maiseman paranemisen lisäksi lunastamaan rangat polttopuiksi omien puiden lisäksi. Niitä riittää moneen talouteen.

Minä voisin keittää termokseen vaikka kahvia ja pitää taukoja vastasahattujen pöllien tuoksussa. Ihailla miten valo siivilöityy ja tuntea tekemiseni mielekkääksi, sillä polttopuiden äärellä puuhailuun sisältyy aina lupaus huomisesta ja rantasaunoista vielä vuodenkin päästä. Ystävän ei tarvitsisi murehtia, että riittääkö klapit luppokodassa fiilistelyyn vaan sitähän voisi pienhiukkastella ihan tosi anarkistisesti. No nyt minä aloin oikein toivoa kunnon puuhommia tähän vaikka ensin oli vain pienet risuasiat mielessä.

Pirkka-suippopaprikat ovat tästäkin ehtineet jo kasvaa lisää.


Onneksi kelloja siirretään viikon päästä. Olen jo ihan kesäajassa ja herään näin vapaa-aamuinakin kukonpieremän aikaan ja iltaisin olen vähän turhan aikaisin valmis nukkumaan - johtuu ehkä ulkona palloilustakin, vaikkei mitään tulosta varsinaisesti olisi syntynytkään. Aamuisin on koominen - hyvälläkin tavalla vähän yksinäinen olo - kun odottelee että muu maailma herää. Tulee tutkittua tietenkin sää. Ensin ikkunasta ja sitten ennusteet netistä. Tänään on taas kova tuuli, mutta illaksi sen pitäisi vähän laantua. Aurinko paistaa. Eilen kun murehdin ensi viikon yöpakkasia, niin ystävä oli ymmärtäväinen ja lohdutti että kyllä tiet kuitenkin ovat jo kuivia.

Hän luuli, että pohdin ajokelejä! Hehe. Ne ajat ovat nyt takanapäin tältä talvelta, ja tarkoitin murheellani lintuja. Etelän muuttajia saapuu päivittäin, ja on hupaisaa miten nopeasti korva ja silmä on taas tottunut laulujoutseniin. Mustarastas pörräsi pihassa eilen, mutta en vielä ole kuullut hänen lauluaan. Tosin tuossa tuulessa kuule muutenkaan mitään muuta kuin huminaa. Sitten kun lehdet tulevat puihin, voi puhua suhinasta. Mutta että jos yhtäkkiä tulee vielä kymmenenkin asteen yöpakkasia, niin kuin on luvattu - miten käy muuttolintusten? Tuleeko niille järkytys ja kohme? Olen yrittänyt puhua itselleni järkeä ja selittänyt, että jos pikkulinnutkin ovat selvinneet kolmenkymmenen asteen pakkasista, niin miksei nyt rotevat pitkiä muuttomatkoja lentelevät siivekkäätkin selviäisi. Toivotaan että se on niin.

Olen myös havahtunut siihen, että saan asua täällä ensimmäisinä kesäaamuinakin. Ja myöhemmänkin suven auringonnousuissa. Miltähän arki sitten tuntuu? Yövuorolainen nauroi tällä viikolla, kun kerroin etten meinaa ehtiä töihin muuttolintujen takia ja suhaan siksi melkein vartissa työmaalle, vaikka ennen varasin siihen matkaan puoli tuntia. Hän pohti, että sitten kesäaamuina minä soitan töihin järvestä, että en minä nyt kerkiä vielä kun nautiskelen täällä rannalla aamupesulla. Hyvinkin voisi olla totta, jos vesi ei ole kamalan matalalla. Keväisinhän minä tykkäänkin uida kun vielä ei ole heiniä vedessä. Jos jatkan sitä sitten läpi kesän, niin saattaisi pysyä ranta kohtuullisessa kuosissa. Syntyisi niin kuin uimarata.

Puhteet on monet...



Pihalla kun notkuu ja mietiskelee, että joko leikkaisin jätti-ison tuijan alaoksia vai odotanko ettei ole lunta tiellä, niin katse kiertelee levottomasti. Eilen meinasin avata grillauskauden kun tuli viikolla ostettua makkaraakin reserviin. Siitä ajatuksesta luovuttuani meinasin, että viritän riippukeinun siihen aurinkoiseen lumettomaan metsänreunapaikkaan, josta vuosi sitten talvilomalla karsin kaikenlaista kun piti saada tehdä pihatöitä ja lunta oli vielä tähänkin aikaan ihan tosi paljon. Eilen illalla oli niin lämmin, että ihan olisi voinutkin olla riippukeinukeli. Olisin voinut lavastaa vaikka soman voimaannuttavan kirjoneulevalokuvan ja kelliä kirjan ynnä drinkin kanssa raikkaasti. Se tuntui sittenkin vähän työläältä ajatukselta, kun edelleen olin paksu pilkkihaalari päällä vaikka sen lahkeet olivatkin märät ja kurassa kun olin käynyt tiellä hiekkavellissä kävelemässä. Vähän nuhjuinen oli ulkoasu, niin siitä muodonmuutos olisi ollut hankala.

Tänäänhän sitä voisi sunnuntain ja vapaapäivän kunniaksi vaikka kokeillakin riippukeinua. Jos vaikka innostuisin sen ajatuksen voimalla perkaamaan vaatevuorta. Etsimään sopivan villapaidan ja kaulahuivin valokuvaa varten. Tallentaa sitten illalla mielialani kameraan. Kyllä sellainenkin kuva voi olla totta, että siihen vähän lavastaa. Vaikka oikeasti olisi ihan erinäköinen luonnossa, niin mielikuva rennosta ulkona makoilusta on kuitenkin olemassa.


Nyt tapahtuu joka päivä luonnossa ja pihalla niin paljon, ettei meinaa itsekään pysyä perässä ja tahtihan vain kiihtyy juhannukseen saakka. Koitan ehtiä pitää kirjaa, vaikka eihän sitä nyt aivan kaikkea tarvitse aina muistiin laittaa. Työlistaa lähinnä pitäisi tehdä - olisi isojen savottojen lisäksi pienempää ylläpitohommaa, räystäiden fiksailua ja sensellaista. Mutta kyllä ne kerkiää tässä kohta, eivät häviä puhteet minnekään. Mutta kevät - se tulee ja sitten meneekin - joten on oltava valppaana sen suhteen.

Kaukaisuus
punertuu.
Lintu liikahtaa
pesässään.
Tuuli hengähtää
ja aamu on saanut 
virityksensä.
Ihminen avaa ovensa.
Elämä huokuu
pihamailta
ja pelloilta.
Avaa silmäsi
ja ole onnellinen.

(Einari Vuorela, 1967)

Hän lentämässä isoon kuuseen piiloon valokuvaajaa.



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Armoa tai ruusu

Sydäntalvi vielä edessä

Kaatuuhan puita metsässäkin.