Härkäviikkojen vapaus!

Ihan niin kuin kaamos olisi hellittänyt heti loppiaisen jälkeen!

Ryötönperän härkäviikot tarkoittavat sitä, että on tilattu polttopuita ja paskakaivoauto umpilietesäiliön tyhjennys. Ne tarkoittavat myös sitä, että on saanut asettua arkeen kaikessa rauhassa flunssaisen juhlakauden jälkeen. On tuntunut mukavalta, vaikka ensin vallitsi pieni yksinäinen tyhjä haikeus. Se meni äkkiä töissä ohi ja olen ihmeekseni oikein viihtynyt tuolla tienkin päällä ajellessani ja radiota kuunnellessani. Olen osannut iltaisin tälläytyä telkkarin ääreen ihan niin kuin perusarjessa pitääkin, enkä ole vaatinut itseltäni sitä että pitäisi jotenkin koko ajan nautiskella. Lämpimät voileivät ja linssikeitto ovat maistuneet hyvältä, eikä aamuvuoroaamuina ole kiukuttanut yhtään nousta 5:30 laittamaan autoa lämpiämään ja keksimään työvaatteita ylle.

Leutoina päivinä olen visiteerannut ulkohuussissakin.

Töissä on puhuttu paljon eläimistä, ja minä saatan saada sen Liisa-koiran joskus hoitoon. Ihan mahtavaa vastaanottaa joskus tyttösusikoirakin kylään. Vaikka Virtasen kanssa etenin kyllä viime viikolla kun hän yhtäkkiä päätti, että olen niin perhettä että kyllä minullekin voi antaa noudetun kepin ilman että tarvitsi reuhtoa. Seitsemän kertaa hän kiltisti pellolla sen minulle kidastaan löpsäytti lapasiin. Sillä välin minun autooni vaihdettiin lamppujen polttimoita, niin harmitti vähän ettei ollut yleisöä. Kahdeksannella kerralla Virtasta alkoi pitkästyttää ja hän halusi hieman taistella. Kivaa se oli sekin. Sai lapaluut hyvää venytystä.

Kun minä ajan Virtasen pihaan, niin hänellä menee koiratarhassa korvat ihan suipolle ilahtuneesta epäuskosta, että ystävä saapui. Käyn yleensä ensin moikkaamassa häntä, ja jos satunkin sitten menemään pois sisälle kahville vaikka, niin alkaa hirveä paimennushaukunta ja ulina. Virtanen on sitä mieltä, etten saisi seurustella ihmisten kanssa ollenkaan, vaan aina kun saavun - olen paikalla vain häntä varten. Minulla melkein särkyy sydän siitä itkusta, vaikka topakasti sanonkin, että ole nyt herranjestas, iso mies. Sitten hän mököttää tarhassaan selkä taloon päin ja näyttää ihan Nalle Puhin Ihaa-aasilta pää riipuksissa. Kunnes taas palaan ja päästän vapauteen kanssani pellolle kirmaamaan. Jos vaikka olisikin ollut itsellä alavireinen päivä, niin poikkeuksetta tulee hyvä mieli eläinterapiasta.

Samassa taloudessa asuu myös valtavan kokoinen kollikissa, jolle yritin opettaa joogaa olohuoneessa. Makasin mahallani lattialla, eikä hän silti tajunnut että olisi pitänyt tulla selän päälle tassuttelemaan. Köllähti vain viereen pötköttelemään ja odotti minun heiluttelevan höyhenlelua. Tapitti kysyvästi ja mitäs minä siinä sitten muuta kuin leikkimään. Hänellä on hyvin hienovarainen kynnetön tyyli saalistaa, vaikka olisi villikin olo. Hupaisa keski-ikäinen katti. Ihana kun on eläinkavereita, se nyt ei varmaan ole kenellekään jäänyt epäselväksi.

Rantasaunominen tähän vuodenaikaan liittyy vain juhlavasti vapaapäivään.

Yövuorolaista kun päästin viikonlopun aamuina nukkumaan, niin puhuttiin kalajuttuja. Vertailtiin viime kesän kännykkäkuvia saaliista, ja minä jäin auttamatta kakkoseksi. Hän oli tehnyt paljon kalastusretkiä lähitienoille ja minä vain pysynyt omassa lutakossa, josta siitäkin hän tiesi parhaat kuhapaikat sekä virtauskohdat, joista voi saada isoja ahvenia. Todettiin, että onkin taas aika maksaa tämän vuoden kalastuslupa ja toivottiin että olisi jo kesä. Pitäisi olla pidemmät vuoronvaihdot töissä, niin ehtisi kunnolla löpistä - tai sitten täytyy alkaa ystävystyä siviilissäkin. Minulla on aina tosi paljon puhuttavaa työkavereiden kanssa, ehkä pyydän heidät kaikki kevätjuhliin. Sellaistahan voisi alkaa jo suunnitellakin.

Odotan kyllä sydän suorastaan sykkyrällä rakkaita kaupungistakin tänne kylään. Moni on haaveillut tulevansa jo talvilomalla, osa säästää vierailunsa kevääseen ja kesään. Minulla on joka tapauksessa hyvä syy alkaa järjestellä myös pölyyntynyttä yläkertaa majoituskuntoon. Nukun itsekin ylhäällä "pikkumakkarissa", mutta mitenkään edustuskelpoinen ei ole sekään huone. Kirjaläjiä lattialla ja kierrätykseen menemistä odottavat teini-iän stereonikin siellä vielä ovat tiellä. Mutta nyt ei ole oikein ehtinyt keskittyä sisähommiin, vaikka uudenvuoden jälkeen tulikin yksi muuttokuorma. Töitä pitää tehdä ja vapaalla valoisaan aikaan ulkoilla. Eilen tuli puukuorma, ja reippaasti kannoin kaikki paikoilleen. Rantaan vedin muutaman pulkallisen ja jo etukäteen tunnelmoin ajatusta viikonlopun saunomisesta.

Kun pastellinvärisen iltapäivätaivaan alla kokosin klapeja, olin jälleen tosi onnellinen ja tyytyväinen. Mitenkään joka päivä täällä maallakaan ei voi saavuttaa sellaista kliimaksia, mutta nyt se taas tapahtui. Olen arjessa mestari luettelemaan tekemättömiä töitäni, ahdistumaankin. Jos kaikki on muuten hyvin, niin saatan alkaa huolestua pohjattomasti esimerkiksi siitä, että puita voi kaatua tönöjen päälle. Siis jos tulee myrsky. Pelkään myös tulipalon mahdollisuuksia. Huolen määrä on aina vakio, vaikka miten yrittäisi olla seesteinen. Jos ei mitään muuta keksi, niin kuolevaisuus voi tulla mieleen. Niinpä on ihan hyvä pysyä vain pienissä arkihuolissa.

Polttopuutoimittajan kanssa vaihdettiin pikaiset kuulumiset, ja hän oli vilpittömän ilahtunut siitä että olen muuttanut tänne. Muistaa isoisänikin. Lisäksi oli sitä mieltä, että mökkini virallistaminen asuinkäyttöön tulee olemaan läpihuutojuttu. Tämän järven rannalla asuu kuulemma muutama muukin, joka on saanut läpi sen prosessin ja nimenomaan tasa-arvon nimissä minuakin tulee kohdella samoin. Ja sitäpaitsi - arveli hän - kaupunki saa minusta työntekijän lisäksi hyvän veronmaksajan, joten mitään ongelmaa ei siis ole. Yksi huoli vähemmän, jos häneltä kysytään ja hyvä niin!

Naapureiden pihoilla ei kuulemma ole enää lintuja kun ne kaikki ovat täällä.

Näin loppiaisen jälkeen ihan valtavasti unia. Teema jatkui yöstä toiseen, ja olin ensinnäkin pääsykokeissa. Opettajaksi. Oikeastikin minä tykkäisin olla opettaja, mutta en ole kiinnostunut lukemaan yhtään enempää kasvatustiedettä tai jotain didaktiikkaa. Eli ei. No - pääsykokeissa olikin paikalla nimekkäitä lauluntekijöitä ja piti vikkelästi fläppitaululle määritellä mitä tarkoittaa vapaus. Kilpailijat olivat tosi nopeita ja nokkelia, mutta minulla ei tullut mieleen mitään. Siis kliseiden lisäksi. Mietin, että no joo - onhan vapaus esimerkiksi onnea. Mutta senhän tietävät kaikki. Sitten minussa heräsi jokin ammattiin liittyvä ajatus, ja uneen ilmestyi väsynyt yksinhuoltaja. Hän kertoi, miten työttömänä kotiäitinä saa ilkeitä kommentteja siitä, miten on muka vapaa ja riippumaton. Vaikka oikeasti onkin köyhä ja uupunut ja itkuinen.

Herättyäni mietin, että no niinpä. Vaikka raportoinkin unestani ystävälleni heti aamulla viestitellen, en silti keksinyt lopullista vastausta unen pääsykoekysymykseen. Pohdin kahvikupille, että ei vissiin olekaan olemassa absoluuttista vapautta. Töissäkin se pohdinta jatkui ja sanoin työkavereille, että miljonäärit ovat yksinäisiä. Minä en ole. Se on parasta. Jäin miettimään, että tällaista maallemuuttoa pidetään yhtenä vapauden tavoitteluna ja jopa täyttymyksenä, mutta eihän se ihan niinkään ole. Paitsi kesäöisin, kun auringonlaskun jälkeen järvelle hiipii sumu. Tai lempeässä tyynessä sateessa - oli se sitten lunta tai vettä. Pienen sateen hiljaisuus on ihan paratiisia. Mutta kyllähän monet tykkäävät raitiotievaunujen kolinastakin, niin että mistä se vapauden tunne kenellekin tulee.

Valoin kahvikuppeihin siemenseosta ja hyvin tekee sekin kauppansa.

Olen saanut vuoden alkajaislahjoiksi niin ihanaa palautetta siitä, että toteutin tämän unelmani, että ihan itseäkin ihmetyttää. En olisi ikinä voinut uskoa olevani muka esikuva jollekin toiselle. Hirveän suuria riskejä en ole ottanut, sillä melkein tiesin mihin ryhdyin. Tiedän ihan tuttavapiiristä, että meitä on muitakin ja yksi Kallion ajoilta tuttu ystäväni kirjoittikin - itsekin maalle muuttaneena - että jännä ilmiö tämä. Että meitä, jotka ennen notkuttiin Kalliossa Rytmissä, asustelee nyt pitkin Suomea synnyinseuduilla. Valokuvaamme lumipenkkoja ja autioita teitä, kannamme vesiä ämpäreissä ja seuraamme luontoa. Sytytämme tulipesiä, jotka kuitenkaan eivät kellekään meistä ole olleet ilmaisia. Tuli vielä enemmän tunne onnekkuudesta ja vapaudesta, ja nyt melkein hävettää.

Mutta on tässä vastuutakin ja työtä. Huolettomampaa voisi olla elämä yksiössä, mutta aika voisi käydä pitkäksi.

Aikoinaan kaupungissa haaveilin sapattivuodesta maalla, mutta siihen minulla velkaisena ihmisenä ei olisi ollut varaa. Nyt kun olen täällä töissä, olen oikeastaan alkanut huomata miten järkevää se on mielenterveydenkin kannalta. Jos olisin luppoisa mökkiläinen 365 päivää vuodessa, minä stressaisin nyt neljättä kuukautta asuessani siitä, ettei kirjaidea ole edennyt riviäkään. Laulujakin olen kirjoittanut vain yhden tässä ajassa. Tai no pari aihiota, mutta niitä ei lasketa. Tuijottaisin muuttuvaa maisemaa ja lintujani loputtomasti ja nukkuisin alvariinsa pommiin. Minulle sopii tavallaan tämä vapaus, että pitää välillä mennä tekemään jotain kaikkien kannalta hyödyllistä ja sitten tulla Ryötönperälle kotiin. Edelleenkin - ei enää joka päivä - huomaan huokaisevani melko syvään, kun tajuan katsoa ympärilleni.

Linnut minusta viis veisaavat, vaikka olenkin se ruokkiva tyyppi. Metsä nukkuu talviunta ihan itsekseen ja minä olen täysin yhdentekevä. Tuleeko se vapauden tunne sitten juurikin siitä, että saa olla torpassa keskellä välinpitämätöntä maastoa ja maisemaa, voi olla. Minä soisin tämän kyllä aivan kaikille, mutta sellaisia terveisiä kuitenkin maalle muuttamisesta haaveileville, että itseään ei pakoon pääse kukaan. Eikä varsinkaan täällä, jossa ärsykkeet ovat enimmäkseen - eivät vähäisiä - mutta hiljaisella tavalla pysähdyttäviä. Arki ja lepo saattavat kyllä hieman sekoittua mukavasti, mutta molemmat ovat vahvasti olemassa.

Tässä lyhyessä maalla asumisessani tosiaan mikään ei kyllä ole tuntunut laimealta. Vaikka pieni vaisuuskin ajassa minulle kyllä sopii, koska en ole suurten tunteiden ystävä. Vaikka kuinka suorastaan inhoankin muodikasta läsnäololässytystä ja voimaantumishöpinöitä, niin kyllä se nyt taitaa niinkin olla, että toistaiseksi saan aivan kohtuuttoman paljon sisältöä elämääni siitä tuleeko tänään lunta vaiko ei. Saapuuko Mirva-pöllö, vai onko haukan vuoro. Onko koirilla asiaa. (Maisa-noutaja muuten odottaa pentuja - kääk! Onneksi en voi ottaa lapsikoiraa, koska en ehkä jaksa kouluttaa.) Mistä kertoo tuulensuunta ja onkohan tiet aurattu.

Minä olin hyvä tunnelmoimaan kaupungissakin, oikein kynttilöiden sytyttelijä. Se piirre minussa on vain vahvistunut täällä, ja vaikka elelenkin aikalailla hetkessä, niin paljon on myös mielessä se, että mitähän seuraavaksi. Siis mitä kivaa seuraavaksi. Valon määrän lisääntyminen ja kunnon talvi virkistävät mieltä entisestään ja vuodenvaihteen väsymyksen tilalle on tullut jokin ihana helpottunut optimismi, en enää jännitä tätä muutosta.

Olen minä nähnyt vähemmänkin syvällisiä unia. Yhdessä olin uuden työkaverin (hieman hurjapää) auton kyydissä ja olimme menossa hakemaan minulle laatikollista kellonviisareita (!) askarteluun. Olin hieman huolissani, koska en oikeastaan kaipaa tänne muuttoromppeideni keskelle yhtään mitään materiaalia enempää - edes askarteluihin. Mutta silti olin varovaisen kiinnostunut ja mielessäni näin sellaisia isoja ruosteisia aseman kellon vanhoja viisareita ja mietin, että kyllä niistä jonkin hienon tilataideteoksen voisi aikaan saada. Kaikenlaista, mitähän ne viisarit tarkoittivat. Koskaan ei ehditty kyllä perille saakka, joten en tiedä minkälaisia ne olisivat olleet.

Kuulin töissä radiosta ihanan biisin, jota olen kuunnellut kohta jo puhki. Sen tunnelma on vähän samanlainen kuin minun itkuiset mielialani syksyisin, kun muuttolinnut lähtevät. Siksi laulu saa haikeudestaan huolimatta minut nyt varsin onnelliseksi, sillä niin paljon on taas edessä kevättä kohti kun mennään. Tässä pieni pätkä:

Nähdäkseen kaunista
On kauniillekin oltava
Aina jokin vastakohta
Nyt se on vuorossa

Tänään
Kun sun lähtevän näin
Tänään
Suru täytti sisimpäin
Ja tänään
Se mitä jäljelle jäi
Tänään
Voi vain hengittää
Eteenpäin

(Ylva Haru, Elämä kantaa)

Huvikseni pistin itäneitä valkosipulin kynsiä vähän multaan koristeeksi.