Seitsemäntenä päivänä



Joulukuu ei sillä tavalla tullut yllättäen, että heti ensimmäisenä päivänä oli ne kuuluisat naapuruston pikkujoulut täällä minun torpassani. Sitä varten oli kiva vähän tössätä, kun kerrankin tuli yleisöä. Koska minulta oltiin tilattu lähinnä glögit ja muut hoitivat ruokapuolen, niin aikomuksena oli tietenkin siivota koko talo esittelykelpoiseen kuntoon. Mutta aloinkin leipoa tuvan järjestelyn ja pöytäliinojen valitsemisen jälkeen piparkakkuja. Teki mieli testata niitä sellaisia naistenlehdissä mainostettuja pikkuvuoissa paistettuja torttuja, joihin tulee täytteeksi homejuustosössöä.

Murusiksihan se meni, kun irrottelin paistunutta valmistaikinaa kummitädin perintöleivosvuoista. Lyhyt päivä oli aika kaunis ja kuulas, illasta tulossa mukava - niin en jaksanut hermostua, vaan leivoin lopun taikinan tavallisilla muoteilla. Pieniä sydämiä ja isoja. Pienet paloivat tietenkin. Isoihin tein grillitikulla reikiä, koska oli koristeluvisio. Kesken kaiken tulivat joutsenet.

Neljän hengen perhe laskeutui tepastelemaan ritisevälle jäälle ja valmistauduin soittamaan hätänumeroon, jos joku heistä uppoaa. Ihmeissään he olivat itsekin, eivätkä viipyneet kuin sen verran, että ehdin takki auki leuhottaen saunapolun liukkautta varoen hiipiä kameran kanssa rantaan ottamaan taidekuvia:



Epätarkkojahan niistä tuli ja vaikka sain kaikki neljä jokaiseen kuvaan tallennettua, teki mieli askarrella itselle muistoksi "herkkiä" yhteiskuvia, kun he liikkuivat ikään kuin siten että yksi aikuinen oli aina yhden nuoren vierellä opastavassa hengessä. Hyvin pääsivät kaikki lähtemään, enkä ole sen jälkeen enää joutsenhavaintoja tänä vuonna tehnyt. Ja tavallaan toivon, etten teekään - kyllä heidän kuuluu olla jo muualla.

Liimasin palaneita pikkusydämiä erikeepperillä isoihin, koska värikontrasti oli sen verran hauska että niitä pystyikin hyödyntämään koristetarkoituksiin. Viritin keittiön ikkunaan punavalkoisen köydenpätkän ja ripustin piparkakut siihen, sekä muutaman muotinkin tuomaan metallinhohtoista industrial-vaikutelmaa. Yhtäkkiä kello olikin niin paljon, että piti pistää taas vaan alakerran romumakuuhuoneen ovi kiinni, tarkistaa että vessa oli vieraskelpoinen ja keksiä jotain vähän reikätrikoita ihmismäisempää päällepantavaa. Olihan minulla valkoinen pöytäliinakin sentään, vieläpä silitettynä. Sen päällä naapurin leskirouvalta saatu vanha pieni joululiina - kattausta vaille valmista kaikki.

Valitsin ehjät trikoot, hieman kirjoneulehenkisen neuletunikan sekä naapurin tekemät uudet säärystimet. Juhlasta tuli kodikas ja olin tyytyväinen kun vieraat viihtyivät pöydän äären lisäksi aika ahtaassa takkaloungessani, jota olen sohvan tilanjakajaksi kääntämisen jälkeen alkanut kutsua mahtipontisesti olohuoneeksi. Pieni joulukuusi punavalkoetikettisessä akvaviittipullossa ja pari nuottitelineeseen aseteltua tonttua toivat tunnelmaa ja juhlien jälkeen päätinkin, että niiden ja köysi-piparkakkuviritelmäni lisäksi ei tänne paljon enempää joulua tarvitse kyllä laittaakaan.

Paitsi että toissapäivänä ennen yövuoroon lähtöä pimeästä kärsiessäni tusvasin tuulikaapin ikkunaan vielä yhden asetelman, kun se puoli talosta on pihapiiriin niin pimeä. Tuli ensin perinteinen paperitähtikriisi ja sitten seuraava metallitähden kanssa - minulla on jokin musta aukko aivoissa sähkölamppua tarvitsevien koristetähtien kohdalla, ja se on loputonta kiroilua ja silläpä en viitsi omaa tunnelmaani - yleisestä puhumattakaan, jos on muuta kotiväkeä paikalla - pilata tähtihässäkällä kovin pitkään. Paperitähdet jäänevät kaappiin tänä(kin) vuonna, vaikka niistä tykkäänkin. Osaa on jo teipattu. Moneen kertaan.

Välillä yhdennaisen kaamosmielialan karkotus tuntuu suorastaan säälittävältä, mutta kyllä minä yleensä onnistun.

Itsenäisyyspäivänä käännettiin vene. Mies oli vihdoinkin ehtinyt Helsingistä viettämään juhlapyhää tänne. Neiti Näpsä -venhoni aseteltiin perinteisesti Taatan vanhan jo vuosia kumollaan olleen jykevän soutuveneen päälle - se odottaa kunnostusta - ja taas nauratti jokavuotinen kulunut vitsi siitä, miten näyttää talven ajan siltä, että rannassani parittelee valaat. 

Olin toki suunnitellut lipunnostoa ja muita juhlallisuuksia, mutta jotenkin nyt teki pimeys tepposet ja tunsin pientä haluttomuutta minkään spektaakkelin järjestämiseen. Lippu olisi jäänyt laskematta taas kuitenkin ja juhlavuus hieman kärsinyt jos seitsemäntenä päivänä olisin sitä kohmeisin sormin päivähämärässä riipinyt alas. Oikeastaan ihan vapauttavaa, että päivän teemaksi riitti rautakangella avannon hakkaaminen jäähän, että sai järvivedellä pestä tukan. Rantasaunan pitkän kaavan lämmittäminen ja radion kuuntelu. Minulla oli alkanut maaseututyöpaikasta ensimmäinen hieman pidempi vapaa, joka kesti viikonlopun yli - joten oli aikakin vain rauhoittua.

Lipun laskemisen sijasta siivosin seitsemäntenä päivänä liiteriä. Tai siis siivosin ja siivosin - siirtelin romua ja työkaluja paikasta toiseen siten, että sain auton mahtumaan ikään kuin talliin. Silloin vielä sääennuste lupasi talvea ja lunta, ja niin vaan toimi motivaattorina arjen helpottaminen että vihdoinkin tuli tartuttua toimeen. Toki se vaati matkaradion roikkumaan naulaan ja inspiroivan drinkin (tai pari), mutta menopelini on tälläkin hetkellä siellä kodikkaasti suojassa. Saan sen ajettua juuri siten talliin, että oikea peili hipoo sirkkeliä mutta kuljettajan puolelta pääsee kyllä aika hyvin ulos autosta. Kyllä pieni ahtaus aina lumen putsailun pimeässä voittaa kun töihin lähdön aika tulee.

Paitsi että ei sitä nyt alakaan mitenkään metritolkulla sataa, lunta. Ja hyvä niin. Sain uudelleen liukkaankelin kammon. Se iskee enemmän vapaapäivinä, kun voin valita lähdenkö rattiin vai en. Työpäivinä sitä ei kysellä, on vain mentävä. Sunnuntaina Nuoruusystävä pakotti minut pimeän ja liukkaan ajokelin oppitunnille. Kitisin aikani, että mitä se nyt auttaa - pakko ajaa kuitenkin. Mutta kyllä se kummasti jeesasi taas arkeen paluuta, eikä enää niin sudittava keli olekaan. Tai no - sutiminenkin on väärä sana siihen kun kokeilee pienesti rajojaan jäisellä muhkuraisella soratiellä, jonka päällä on peilinä vettä. Ajoin neljääkymppiä. Tai ehkä kolmea.

Jatkoin Taatan aikanaan laittamaa rautalankaviritelmää omallani, että sain autotallin oven hakasen siihen kiinni.

Liukkaankelin sietokykyretkeen kuului myös ajelu Tuuriin. Olen sielläkin käymistä yrittänyt vältellä viimeiseen saakka, ja nyt päätin lohtupalkinnoksi vain huvitella ja ostaa jotain vain jos vastaan tulee kivaa. Ostin panttitölkkirahoilla uuden pehmoisen pitkän villatakin. Koska sen rahan saa aina budjetoida johonkin, minkä kohdalla tulisi ehkä muuten pihisteltyä. Törsäystä on sitten kaikki muu, ja sen piikkiin menee oravamuki aamukahville, poroservetit, valkaiseva suuvesi ja vähän askartelukartonkia. Niitä ilman olisin selvinnyt kyllä. Lamppuja tähtivaloihin, ja kolmesta jäikin nyt siis jemmaan kaksi.

Panttitölkkien viemisestä oli sekin hyöty, että sain ne pois piilostaan tuulikaapista, jossa sijaitsee myös talon sulaketaulu. Enkä yhtään liian aikaisin, sillä maanantaina 10.12 armon vuonna 2018 tähän taloon saapui aamukahdeksalta ilmalämpöpumpun asentaja, ja tuolla se aparaatti nyt olohuoneen ikkunan päällä pohisee. Kyllähän sellaisella työmiehellä asiaa tulee myös sulakekaapille, joten nyt tuulikaapin esittely ei ollut niin vaivaannuttavaa kun tölkkikassit olivat poissa. Toki siellä on vielä mm. laattaleikkuri, pullotunkki, pari pilkkihaalaria, korkillisia lasipulloja odottamassa mehun- tai liköörintekovillitystä sekä varmaan iäisyyteen saakka kakkuvuokaan purettu sähkömoottorisahan tekniikka. Muutama sihivesijuomakoneen tyhjä patruuna ja sensellaista.

Vaikeaa oli antaa pumppuasentajalle työrauha, mutta tein aina välillä tikusta asiaa muualle. Rantaan tyhjentämään vesipadan ennen pakkasia. Postilaatikoille. Laittelemaan valokuvia kamerasta koneelle. Askartelutkin oli sopivasti levällään, niin syntyi siinä pari uutta nättiä tulitikkuaskiakin taas.

Olen nimittäin paennut järkikotitöitä askarteluhommiin ilman sen kummempaa suunnitelmaa lähettää joulukortteja tai näköjään tänä vuonna mitään muitakaan tervehdyksiä ihmisille, ainakaan ajoissa. Jos siis meinaa jouluksi ehtiä. Tuli vain sellainen olo, että jotain voisi vähän leikellä ja liimailla ihan vaan meditaatioksi, kun pihalle pimeyteen ei ole tehnyt mieli itseään pakottaa. Inspiraation sattuessa enemmän menee aikaa materiaalin etsimiseen. Ennen Tuurin reissua oli kartonkipula. Löysin ilmapistoolin ampumatauluja. Oikein on hyvää ja tukevaa pahvia on se. Vanhoja lehtiä ja lahjapapereita. Elin pari päivää vallan silppumeressä ilman varsinaista lopputulosta, mutta ei se mitään. Siivosin sen silmistä pois ennen työputkea, niin on ollut kiva taas tulla kotiin arkena.

Lumipeitettä oli "kunnolla" viimeksi kahdeksantena päivänä.

Kaamoksessa on hyviäkin puolia. Olen joutunut olemaan sisällä talossa, ja nyt kun kolmatta kuukautta oikein asun täällä, niin vähitellen alan katsoa nurkkia uusin silmin. Aikansa se näköjään ottaa. Sisustusvimma on odottanut tulemistaan - varmaan koska alkuvaiheen vapaat vietin ulkona ja puuhommissa, sopeuduin töihin ja arkeen ja vaan lepäsin pois elämänmuutosstressiä. Nyt on alkanut tulla ideoita. Ne saavat vielä jalostua, mutta ero mökkiläisyyteen alkaa vähitellen erottua. On pieni tarve tehdä sisätiloista pikkuisen enemmän talon ja kodin näköistä, kohta kerrallaan kokonaisuutta maistellen. Isompiakin pintaremontteja esteettisessä mielessä olisi - sisäkaton ja -lattian maalaus, mutta ne ainakin saavat odottaa kesään.

En ole koskaan ollut tapetti-ihminen. Nyt yllätyksekseni olen jopa löytänyt itseni miettimästä, että mitä jos kevyesti kokeilisi johonkin hirsiseinänpätkään jotain levyjuttua - helposti irroitettavaa eikä siis välttämättä lopullista - ja oikein tapiseeraisi pätkän. Voi olla, ettei omat taidot riitä kylläkään - en ole kovin kätevä. Tässä talossa on niin vähän kokonaisia isoja seiniä, että tuvan tilaa saisi ehkä pikkuisen jaettua, raikastettua, päivitettyä, kevennettyä - mitä sanaa nyt haluaakaan käyttää - melko pienillä ratkaisuilla ilman että tuhoan koko torpan tummaa hirsitunnelmaa ikuisiksi ajoiksi. Voihan olla, että sekin päivä koittaa mutta isojen ratkaisujen pitää antaa muhia pitkään. Tai sitten visioni osoittautuvat sellaisiksi, että tulee vielä kirjavampaa kuin täällä nyt jo on.

Tänä vuonna itse joulu tulee vähän ahdistavankin yllättäen, vaikka joulukuun ensimmäisen puoliskon olenkin voinut elää ihan sesongin hengessä. Kummilapset saavat varmaan perinteisesti lahjansa taas ystävänpäivään mennessä. Ei se mitään. Parasta tässä ajassa ja pimeyden keskellä on ollut huomata, että ajatukset harhailevat jo vähän ensi vuodessa ja jopa keväässä, vaikka siihen onkin vielä ihan liikaa aikaa. Talvi on täällä yleensä aika nätti kun tästä vuodenajasta päästään. Voin alkaa remonttijuttujen lisäksi tehdä puutarhasuunnitelmia.

Niihin liittyen muuten olen oikeasti alkanut harkita myös sellaista koko pihan tarvittaessa valaisevaa teollisuusvaloa. Että näkee vaikka halutessaan tehdä lumilyhtyjä kunnolla. Suuri ero mökkiläisyyteen sekin epäromanttinen valaisumiete. Eihän sitä sitten tunnelmoidessaan tarvitse päällä pitää. Jahka pääsen yövuoroista vapaille, aion kuitenkin ulkoilla ihan päivänvalossa ja tehdä vaikka niitä puutarhasuunnitelmia kun vielä ei ole pihamaa hankien peitossa. On ehkä aika kaivella vanhat kesäiset puutarhalehdet esille ja alkaa katsoa Areenasta aiheeseen liittyviä ohjelmia. Uppoutua uusiin haaveisiin nyt kun tämä isomman luokan maalla asumisen unelma on jo tosi.

Yksi varmaan jo viimeiset kaksikymmentä vuotta sinnikkäästi suosikkirunoistani on ollut tämä Edithin Tähdet. Se on jälleen ajankohtainen, enkä väsy siihen koskaan. Sitä siteeratakseni minun ei tarvinnut penkoa perikunnan kirjoja:

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

(Edith Södergran 1929, suom. Uuno Kailas)



Tein nämä mielestäni keväiset tulitikkuaskit ilmalämpöpumpun asentajan vierailun aikana.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Armoa tai ruusu

Avaimenreiästä tuulee.

Kiviäkin tulee näkyviin.