Enkä enää pelännyt.

Alkoi pitkästä aikaa tuulla ja lauhtua. On äkkiä tallennettava ylös talveen siirtymisen tunnelmat, vaikka melkein täytyisi toisella kädellä pitää kiinni takanluukusta. Se meinaa loksahtaa auki tuulenpuuskassa, vaikkei ole edes myrsky. Tuulee vaan. Savun hajua ilmaantui sisälle, mutta kun äsken kävin ulkona patsastelemassa, niin tarkistin että kyllä se pääasiallinen savu piipusta kumminkin tulee. Ehkä hormi on vaan yllättynyt säätilan muutoksen vaikutuksesta, oli ehtinyt jo tottua tyyneen pikkupakkaseen, jossa ihan idyllisesti vain savu leijaili taivaisiin juuri niin kuin pitääkin.

Olen aina tykännyt puiden polton kodikkaasta haisusta, vaikka näin keski-ikäistyen olenkin muuttunut käytännön asioissa nuoruutta säikymmäksi. Niin että sisälle tussahtava savukin saa säikähtämään. Puhumattakaan havupuiden polton räiskynnästä - syy siihen, miksi pidän tulia takan lasiluukut kiinni. Toisaalta - en pelkää enää kummituksia tai sensellaista. Että jotain rationaalisuutta se ikä ja kokemus sentään tuo. Lähinnä katastrofien mahdollisuus kauhistuttaa, mutta ei siis nyt mitenkään aktiivisesti. Kunhan tuli mieleen.

Täällä ei tietääkseni vouhoteta puilla lämmittämisen sivutuotteista, pienhiukkasista. Olin viime viikolla iltavuoroputkessa ja aina kun ajelin kotiin illalla, niin tietyssä kohdassa yhdessä taajamassa leijaili autoon sisälle saakka savun tuoksu. Suurin piirtein samaan aikaan Merisään kanssa. Ensimmäisen kerran Säikky-Saara oli varma, että nyt palaa auto. Mutta seuraavana iltana ja muina myöhemmin sitä osasi oikein odottaa, että noinko tulee tuoksu taas. Tuli. Taajaman valoissa erotti puiden kuuran, sillalla oli sumua ja yksittäinen kulkija siellä täällä muuten tyhjillä teillä sai aikaan jotenkin sellaisen olon, että jaahas - tässä minä nyt vaan ajelen töistä kotiin, voi että. Järvi jäätyy ja me ihmiset asetumme talveen, lumikin vähän narskuu ja metsässä napsahtelee. Sellaisessa säässä pimeäkin on aika kaunista.

Olen onnekas, että pääsin tuohon mielenlaatuun takaisin näin talvisäidenkin koittaessa. Sitä edelsi nimittäin huolestuttava parin päivän paniikki, liittyen nimenomaan kuuluisaan autoiluuni. Täällä kun ei yksinkertaisesti voi valita työmatka-ajopelikseen julkista liikennettä - terveisiä vaan yksityisautoilua kritisoiville, minäkin olin Helsingissä sellainen - niin ajaminen on siis pakko. Ja kun jostain tulee välttämättömyys, niin jokapäiväisessä elämässä siihen ei soisi vaarallisia häiriötekijöitä. Niin kuin säpsähteleviä tuntemuksia kesken alunperin rentoa ajelua, esimerkiksi.

Nyt hän saa säpsähdellä ja säikkyä puolestani.

Olin runsas viikko sitten vapaapäivällä ajelemassa Nuoruusystävän pajalle jarrupalojen ja -levyjen vaihtoon, mutta sainkin matkalla hepulin kun tuli tunne, ettei auto ole ollenkaan hallinnassa vaikka olikin. Ratti tuntui vetelältä, hirvitti. Minä oikeasti ajan ihan hyvin, mutta silloin melkein kurvasin bussipysäkille hengittämään pyörrytystä pois koska pelästyin etten pystykään. Olin varma, että olin tulossa hulluksi enkä halunnut antaa sille tunteelle valtaa ja ajoin kylmin ilmein vaan, mutta poikkesin kylille kirpputoreille hengittelemään hetkeksi tunniksi. 

Teinkin löytöjä: Garage-lappuhaalarit talvikankaasta toimittamaan toppahousujen virkaa, viinilasin, kynttilän, kaksi erikoista kannellista metallikippoa, lasisen kynttilänjalan ja melkein Arabian kulhon, jonka jätin vielä hyllyyn. Metallikipoista pidettiin myöhemmin pieni Valehtelijoiden klubi -tyyppinen hetki täällä tuvassa, kun naapuri oli käymässä. Hänen mielestään ne ovat sokerikippoja, minä mietin että pienille kastikkeille tai alkupaloille. No. Tarina jatkuu nyt kumminkin. 

Itkua tuhersin pajalle päästyäni, että tästä ei ikinä tule mitään, minun maalle muutostani. Että nyt se kaupungissa kytenyt pelko toteutui, enkä pystykään tähän talveen. Maitojuna kutsuu. Tapan vielä jonkun tai itseni liikenteessä, koska tuli paniikkikohtaus. Niitä tulee kumminkin lisää ja talvi on pitkä, byää! Luojalle kiitos teknisistä ihmisistä, jotka yleensä ovat myös järkeviä. Näin on myös täällä, ja sain tarkentavia lisäkysymyksiä. Miten voi ihminen ilahtuakaan niin paljon kuin minä, kun kuulin että vetelä ohjaus on oikeasti sen merkki, että tie on yksinkertaisesti todella liukas. Että minä en ollut ollenkaan kuvitellut enkä varsinkaan ollut kukkahattutätitollo liikenteessä, kun ajoin hiljaa.

Se, että en ollutkaan sekoamassa, olisi saattanut yksin riittää ajovarmuuden palautumiseksi, sillä auton mukana tulleet renkaat olisivat voineet olla riittävätkin. Mutta mielenterveys- ja turvallisuussyistä lähdettiin silti samantien hankkimaan uudet talvirenkaat. Vaikka muitakin rahareikiä on, siinä tilanteessa olin valmis maksamaan mitä vain. Tämä on kohta, jossa en halua säästää. Nyt on jykevät kumit alla, vähän tavanomaista leveämmät ja oikein muka koen perstuntuman pääkallotiehenkin. Saattaa olla hieman sieraimet tärkeydestä harallaan, kun nyt tuolla ajelen säälien kaikkia niitä, joiden ohjaus on vetkula. Mikä onnistumisen tunne! Minä osaan ja selviän, yksi suurimmista peloista ohitettu ja eilen jopa pyrytti tiellä, rekkoja tuli vastaan, enkä enää pelännyt.

Melkein noloa, miten suuria tunteita voi noinkin tavallisesta asiasta kokea. Eikä lapsellisuuteni siihen jää, tunnustetaan nyt loputkin. Radiossa soi nyt ahkerasti Arja Korisevan Enkeleitä yövuorossa. Silloin ohjauksen vetkulavaiheessa - kun vielä luulin että vika on minussa ja ajelin silti ennen lopullista romahdusta - minulle lohtua toi sen biisin kertosäe, jota itseäni rentouttaakseni jollotin täysillä mukana autossa ilman että (vielä) osasin sanojakaan. Pimeäää tieee, kotiiin sut vieee... Kyllä tämä välillä on hölmöläisen hommaa, tämä minun touhuni. Ihminen on pieni, niin se vaan on. Onneksi en ole suurhenkilö, niin voin rauhassa olla heikkokin välillä.

Pian maisema on taas tummempi, mutta tämä oli hieno!

Jarrujuttuja kun vaihdetaan aina kaksin kappalein, niin minulle riitti pajaopiskelu yhden episodin nähtyäni ja lähdin ulkoiluttamaan taas Virtasta. Koska olin itseäni täynnä sen tervepäisyysuutisen jälkeen, koin myös suurta koirakuiskaajuutta pellolla kun koira niin mukavasti viihtyi jaloissani, eikä hyppinyt tai hömpöttänyt yhtään. Katselin kuuraiseen kaukaisuuteen villieläinten näkemisen toivossa ja eteerisesti ajattelin, että kyllä se minulle voisi tosiaan myös tällainen iso koirakin sopia kun näin hyvin menee.

Hän söi jäistä jäniksenkakkaa. Oikein keskittyneesti mössötti, tarkemmin kun katsoin. Minä ja paras kaveruuteni oli siinä ihan sivuseikka. Sanoin, että siinä on mulla frendi ja tuupin eläimen villiintymään takaisin omaksi itsekseen ja annoin intiaaninimen Kakansyöjä Virtsanen, koska pissireissulla tavallaan oltiin. Hänellä kyllä hauskasti riitti huumori ja melkein mustelmillahan minä taas olin peltoretken jälkeen. Talvi on siitä kätevä kun haalari käy koirahaarniskasta, vaikkei hyppimistä tietenkään pitäisi oikeasti yhtään sietää. 

Kun sen päivän iltana kirppariostosteni ja rengaskuitin kanssa kotiuduin, olin melkein uusi ihminen. Aamusta, paniikista tiellä ja peloista tuntui olevan pitkä aika. Ihanaa, että vaikka täälläkin työarki saa viikot kulumaan nopeasti, niin tulee niitäkin päiviä kun kokee paljon (koen minä kyllä töissäkin, mutta se on vähän eri asia). Ja myös niitä pysähtyneitä vapaapäiviä, kun tajuan olevani oikeasti edelleen mökillä.

Ylläolevassa kuvassa jonotetaan, kun alakuvan harvinaisemmat diivat ovat syömässä. Mahdotonta saada tarkkoja kuvia siivekkäistä!

Enkeleiden lisäksi minäkin tein juuri muutaman yövuoron, kun tarvittiin tuuraajaa. Aamuisin kun tulin kotiin, pistin ryppyvoiteet naamaan, pyjaman päälle ja kiipesin yläkertaan lukemaan ja nukkumaan, tuli ihan joululomaolo, vaikka pitikin illalla lähteä takaisin työmaalle. Se saattoi johtua sekä punaruutuisista flanellihousuista että varmaan enemmänkin aamunvaloon sarastuvasta kuuramaisemasta. Minä se vaan, niin kuin joku nalle, kömmin kirjan kanssa peiton alle kuorsaamaan oman torpan hiljaisuudessa. Oikein rauhallisin mielin. Maailma ympärillä oli samaan aikaan pieni ja avara.

Ero oli suuri mökkiläisyysaikoihin, vaikka juurikin mökkitunne tuli. Soma ristiriitaisuus. Koskaan joululomalla täällä ei olisi tullut mieleenkään mennä nukkumaan valoisalla ajalla, koska oli kiire suorittaa ja nauttia. Nythän minun oli tietenkin pakkokin simahtaa toviksi, että jaksoin seuraavat yöt, mutta miten ihmeen levollinen olo! Sitä kelliskellessäni analysoin ja olen tullut tulokseen, että täällä kun saan nyt asua, ei ole aina kiire pyörimään nurkissa tai pihalla. Minä kestän sen, että pari päivää menee väkisinkin nukkumiseen ja siten ohi maailman kaunein talvikuurasää.

Mökkiläisyys saattoi sittenkin olla joskus vähän hermostunuttakin, ja jo tullessa kurkkua kuristi tietoisuus lähdöstä. Nyt olen elellyt kohta kaksi kuukautta arkea täällä, ja varsinaista vapaa-aikaa on ollut aika vähän. Se ei ole haitannut, sillä olen huomannut että yksi suuri huoli on poissa. Kaupungissa joskus usein ahdisti ajatus tästä pihapiiristä pimeänä ja kylmänä. Vaikka tiesinkin tönöjeni olevan tallessa ja hyvän silmälläpidon alla (kiitos kuuluu näille maaseutuläheisille), niin tuntui silti vain pahalta että olin itse kaukana.

Keinotekoisesti personoin taloa, että siellä se nyt on talvilevolla ja lepää ja huokaa ja hämähäkit viihtyy, mutta todellisuudessa harmitti ajatus peruslämmöstä ja jääkukkasista rantasaunan ikkunassa. Niitä toki siellä nytkin on, mutta olenpa ainakin ihailemassa. Vaikka kuinka olen arkityöajassa, kyllä vähintään käyn joka päivä rannassa. Juhlaa on sitten se, jos ehdin jäädä sinne viihtymään yksin tai porukassa. Ja niin sen pitää ollakin, niinhän minä suunnittelin. Kaikki mökkiin liittyvä ei saa muuttua arkipäiväiseksi ja rantasaunominen on siinä mielessä numero yksi.

Ollaan työmaallakin puhuttu talviautoilusta, vaikka minä olen ehkä se ainoa, jolle se on uutta ja dramaattista. Tai no - ei välttämättä sittenkään. Itse olen paikallisessa mittakaavassa lyhytmatkalainen ja suhteellisen hyvin hoidettujen teidenkin varrella asun. Yksi työkavereistani kertoi, että on aikoinaan kartoittanut kaikki traktori-ihmiset työmatkansa varrelta, että suuren lumen säällä löytyy nopeasti vetoapu, jos luisuu ojaan. Minulla se on vielä tekemättä. Siis traktoreiden kartoittaminen.

Hänellä on myös hiekkaa ja pieni lapio peräpaksissa, jos kotitietä ei meinaa märän jään aikana päästä eteenpäin. Minunkin pitää hankkia sellaiset. Itse olen vasta opetellut lämpötöpselin käytön, eli löytänyt sen piuhan ynnä pistokkeen, johon kannattaa ohjata autosähköä hyvissä ajoin ennen kuin lähtee liikenteeseen. Lisäluksuksena minulla on vasta lainassa ystävän "ylimääräinen" sisäilman lämmitin autoon. Ei tarvitse mekko repaleisena raapia jäätä lasista, kun on semmoinenkin. Pitää heti hankkia oma, kun on seuraavan kerran asiaa johonkin tekniikkaliikeeseen.

Talven tultua tuntuu, että olen melkein joka päivä oppinut jotain uutta. Hupaisaa, että käytännössä se liittyy autoiluun, sillä taloasioissa olen ollut osaava mielestäni jo vuosia. Mutta henkisestä puolesta jos puhutaan, niin itsestänikin ehkä olen alkanut löytää piileviä puolia. Eivätkä ne välttämättä olekaan niitä kaamosiltojen taiteellisia runopuolia, vaan sellaisia maalaisjärkisiä käytännön piirteitä, joita en ollenkaan pistä pahakseni. Hyvältä tuntuu.

Lopuksi tietenkin katkelma siitä pimeä- ja liukasautoilun lohtubiisistäni. Toivottavasti sanottaja ei loukkaannu tekemästäni jaottelusta, sillä en löytänyt vielä virallisia lyriikoita netistä. Kiva oli kuitenkin eksyä laulun Nenäpäivä-versioon, jonka ansiosta biisilinkkiin tulee vähän muutakin merkitystä kuin minun ajopaniikkini rauhoittaminen: https://areena.yle.fi/1-50012127

Minä olen elävä esimerkki nyt siitä, miten elämänkaaren kannalta pienestä - mutta jossain hetkessä isosta - pelosta voi päästä eroon, enkä enää tarvitse tätä iskelmän katkelmaa kuin hyväksi muistoksi siitä vaiheesta:

Kun sohvan nurkkaan käperryt,
mietit hiljaa: Mitä nyt?
Onko kaikki kohdallaan?

Sydämesi vastaa vaan:

Pimeä tie
kotiin sut vie,
vaikka pelot huutaisivat kuorossa.

Valojen vyö
maahan ne lyö.
Onhan enkeleitä yövuorossa.

Pimeä tie
kotiin sut vie.
Ethän väsy sitkeistäkään huolista.

Voimaasi vaan vahvistetaan,
löydät ulos syvistäkin luolista.

Onhan enkeleitä yövuorossa. 

(Sanat: Mirjam Paaso)