Yllättävän tavallinen

Ruska on ohi. Maisema muuttuu päivittäin.

Näin kun on iltavuorotyöpäivä, starttaan kotipihasta yhdeltä. Ajaminen jännittää vähemmän kuin aamun pimeydessä, jolloin lähden 6:30. Eli ei ollenkaan enää. Paitsi ehkä nyt vähän kun saattaa olla liukasta. On valoisaa ja autoon virittämäni Radio Suomi toimittaa uutisia. Kerran lähdin minuutin yli. Meni jokin pääasia ohi ja postilaatikoille saakka ajettuani alkoikin jo joku biisi. Hyvä niin. Minusta on mukava kuunnella autossa jonkun muun valitsemaa musiikkia - että pääsen arvostelemaan tai laulamaan mukana, mutta tykkään kyllä ihan rauhoittavasta puheestakin siinä välissä. Yhtenä päivänä tässä pohtivat sitä, kun Halpahalli alkaa olla sunnuntaisinkin auki. Että miten se sopii yrittäjäperheen kristilliseen perinteeseen. Oikeastaan ihan mielenkiintoista. Melkein jäin kylillä parkkiin sitä kuuntelemaan, kun olin kauppareissulla vapaille päästyäni. 

Jos Radio Suomi olisi mainoskanava, pyytäisin sitä blogiyhteistyöhön - vaikken kyllä keksi miten vastavuoroisesti voisimme toisistamme hyötyä. En ole vielä niin harjaantunut, että osaisin kirjoittaa esimerkiksi kuunnelmia tai niitä mielenkiintoisia millointahansakuunneltavia juttuja, podcasteja. Niissä minulla onkin taas yksi sopiva talvi-iltojen harrastus, ja aion aloittaa siitä että googlaan ja kuuntelen. Ihan on aukko sivistyksessä. Saisivat viisaammat opastaa. Onneksi niitä tuttavapiirissä on. 

No sitten kun olen ehtinyt isommalle tielle - suorastaan suoralle - kohti työmaata, tuleekin vastaan bussi. Arkena. Mikäli on aikataulussa. Olen jo oppinut toivomaan sitä - pieniksi ovat kliimaksit muuttuneet, mutta minä tykkään tästä että huomaan tavallisia asioita. Noin varttia yli yksi tulee siis vastaan se bussi, jonka on määrä kaartaa Matkahuollolle 13:25. Se on se pikavuoro, jolla monesti matkustin tänne suoraan kaupunkiyövuoroista. Lähti Helsingin Kampista kahdeksan jälkeen aamulla. Täytyy sanoa, että vielä ainakaan ei ole tullut siihen pikavuoroon liittyvää haikeutta - mutta muistot ovat kuitenkin hyviä ja linja-auton näkeminen jostain syystä lämmittää mieltä. Se edustaa ikään kuin siltaa sinne mistä tulin, heh. Tulee mieleen semmoinen tieteiselokuvien aikakapselisysteemi. Vähän spooky olo aina kun bussin näkee. Etenkin jos olisi sumua, mutta iltapäivisin ei yleensä ole.

Hän hoksasi ruokintayksikön.

Hän yrittää myös maastoutua yksikköön, koska kamala paparazzi on saunapolulla.

Mikäli olen ollut aamuvuorossa ja lähden ajallani töistä kolmelta, tulee vastaan koulubussi. Siihen minulla ei ole varsinaista tunnesidettä, mutta olen tarkkaavainen siitä pois laskeutuneiden lasten vuoksi. Ja onhan se tavallaan suloinenkin menopeli, kun on ehkä hieman vanhanaikainen ja tulee itsellekin ajaton olo, sanottiin radiossa mitä tahansa. Onneksi sieltä tulee usein vanhoja lauluja, niin voin kuvitella eläväni jossain vaikka maalaiskomediasarjassa - ihan Suomi-filmiksi asti tästä maallemuutostani ei ainakaan vielä ole. 

Vaikka oli siinäkin oma romantiikkansa, kun yhtenä aamuna - silloin auton kello oli vasta 6:22 - koputin naapurin oveen nähtyäni siellä valot. Oli lounastoimitus. Vahingossa olin tehnyt edellisenä päivänä maakaapelin kaivuun aikaan liikaa ruokaa palkitakseni Nuoruusystävän, joka uurasti. Millään saanut yksin syötyä loppuun. Löysin jonkun kaupunkilaisystävän pesemät ricotta-purkit, joihin pakkasin kiusausta. Olin ajatellut jättää ne leskirouvan portaalle ja laittaa perään tekstiviestin, vaikka kirjelapunkin sinne pussiin olin laatinut. Mutta siellä oltiinkin jo hereillä, niin ehdin toivottaa huomentakin. Satoi. Oli tosi pimeää. Mutta niin vain oli heti aamusta yhteisöllisyyttä.

Hyvää on tämän vuoden Blossa-glögi, naapurin tuoman lukemisen seurana.

Nyt kun en ole täällä enää se kaupunkilaislomalainen, niin vaikuttaa siltä että läheisimpien ystävien kanssa kehittyy jonkinlainen aikapankkisysteemi - sehän on myös muotia. Kun minulle tehtiin kaapelijuttuja, sai tekijä ja naapurikin ruokaa. Kun minulle vaihdettiin talvirenkaat, olin toki mukana apulaisena irrottamassa pölykapseleita, dippailemassa pultteja öljyyn ja tuhertamassa rengaspainemittarin kanssa - mutta en heti lähtenytkään kotiin, vaan autoin tunnin siellä puutöissä ja pissatin Virtasen sekä leikin hänen kanssaan hieman. Aivan täydellistä terapiaa, eikä tuntunut vaivalta. On se ihmeellistä, miten helpolta kaikki välillä voikin tuntua. Pakollisten auto- ja puutöiden sekä koiraystävän pellolla käyttämisen jälkeen sitä vielä istuu hetkeksi alas, puhuu säästä, nousee ja luulee tuulihousun tarttuneen naulaan, kiroaa. Jaa - mutta se olikin pihkaa vain. Ajelee kotimökkiin (radiossa Lauri Tähkän Maailma on renki) - ja kaikki olivat tyytyväisiä. Rahan tarjoaminen minun eteeni tekeville ystäville tuntuu niin kömpelöltä, mutta hyvä, jos ja kun voin olla itse avuksi myös.

Mitähän minä naapurille keksinkään, kun olisi paritkin pitkävartiset reikäiset villasukat, joista hän voisi tuunata minulle ehdottamiaan säärystimiä. Kun tuntuu etten ehdi tehdä vastapalveluksia sitä tahtia, miten itse kaikkea saan. Keskiviikkona oli yhtä kaunis aamu kuin tiistainakin, ja vasta kun itse istuin portaalla kahavia juomassa, kuului kahinaa ja eikö sieltä naapuri ilmaantunut haravan kanssa. Hän oli minulle jo maanantaina synttärikahveillaan ilmoittanut että tulee haraamaan minunkin pihaani, koska omansa on jo puunannut. Äkkiä piti itsekin sonnustautua kunnolla ulos ja nostin meille isännänviirin tilalle YK:n päivän lipun. Se hieman tyynessä pakkasaamussa löpsötti, mutta ei sen nyt sellaisena arkivapaana tarvinnut yhtään juhlavampaa ollakaan. Meillä oli mukavaa. Säätä kun ihailtiin, niin siitä aasinsiltana kuulin, ettei Pekka Pouta ollut vieläkään tippunut tanssikilpailusta.

Minulle on nyt haettu myös niitä kuuluisia metrisiä halkoja. Oli vähän jännää kun en ollut varma, miten siellä vieraan ihmisen metsänreunassa kuului käyttäytyä kun lastattiin niitä kyytiin ystävän vanhemmilta lainattuun kuomuperäkärryyn. Tuntui, että tyttönä olin vähän ehkä tiellä, mutta yritin parhaani. Runsas motti odottaa liiterillä pätkintää ja mahdollista lisäpilkontaa. En kuulemma saa yksin käyttää sirkkeliä, joten täytyy odottaa että on tontilla joku muukin ja ehkäpä jopa Nuoruusystävän meidän sirkkeliämme järeämpi vempele. Tuli puhetta myös pihapiirin kahden jättiläiskuusen kaatamisesta. Pelkään aina länsituulimyrskyissä että ne kaatuvat, koska metsänreunassakin on käynyt niin. Täältä löytyy kuulemma ihminen, joka ne voi kaataa ja viedä ihan poiskin. Minulla ei jäisi enää ikinä aikaa mihinkään fiilistelyihin ja downshiftailuun, jos se havumäärä pysyisi pihassa vaivoina.

Vitsailen hieman siitä downshiftailusta. On niin paljon tekemistä täällä, että aina kun johonkin ryhdyn yhdessä tai yksin, niin kysyn että onko tämä nyt sitä hidastamista.

Uutta nuotiopaikkaanikaan en ole vielä ehtinyt käyttää! Askartelin sen kun olin vielä mökkiläinen.

Olen sopeutunut työpaikkaani hyvin. Mitenkään en tahdo vähätellä - eikä siihen ole syytäkään - työn vaativuutta enkä varsinkaan elvistellä, mutta ainakin vielä eletään sellaista vaihetta etten ole töiden jälkeen väsynyt. Tai siis ainakaan uupunut. Olen aika onnekas. Kun tulen iltavuorosta kotiin, postilaatikoiden kohdalla alkaa radiosta Merisää klo 21:50. Taas tekee mieli jäädä autoon kuuntelemaan, mutta kyllä minä silloin ihan tulen sisälle ja soittamaan Helsinkiin.

Lähipiiri on ihmetellyt, miten hyvin minulla on mennyt. Osa on kuvitellut että pelkään pimeää, jotkut sitä etten kestä uutta työtäni ja toiset murehtineet mahdollista yksinäisyyden tunnettani. Moni pohtii myös kotityömäärääni tässä talvea vasten. Ja minä kun olen eniten murehtinut autoilua ja sekin on tosiaan sujunut hyvin. Nopeusrajoitukset laskivat tällä viikolla. Usein unohdan lukita oven yöksi ja vain harvoin jätän pihavalot palamaan kun menen nukkumaan. Olen omina hiljaisina hetkinäni aamukahvilla järvelle ja lintulaudoille katsellessani tai vapaailtana saunalla huomannut miettiväni, miten luontevalta tämä nyt tuntuu - tänne muutto tai ainakin asumisen kokeileminen. Ei ole yhtään anarkistinen olo edes, vaan yllättävän tavallinen.

Viimeisen viikon aikana olen ensimmäistä kertaa tässä elämänvaiheessa tuntenut jotain stressintapaistakin, eikä se ole liittynyt työhön - paitsi verokortin olen unohtanut tilata, ja se muistuttaa takaraivossa välillä. Vielä pitää hankkia ilmalämpöpumppu, niin ei ole varaa nyt siihen että menisi 60 prosenttia palkasta pois. Olen jo käynyt ystävän patistamana pumppukaupassa perehtymässä aiheeseen, ja onneksi sain kuulla että sen ruman härpäkkeen voi kyllä itse tuunata tupaan sopivammaksi. Rahan lisäksi suuri syy siihen, etten aiemmin ole hankkinut koko laitetta on nimenomaan se, että se on ruma. Minulla on typerä taipumus mennä estetiikka edellä monesti niinkin, että käytännöllisyys kärsii.

Huolettaa myös vähän saunan piipun sisältä kuulunut romina, kun viimeksi lopettelin vapaaillan rannassa tunnelmointiani ja saunomista. Että tippuiko nyt jokin olennainen tiili tukkimaan hormin tai vaarantamaan paloturvallisuutta. Ihan oikeasti nyt olisi aika kutsua nuohooja ennen seuraavaa saunanlämmitystä. Kun on torppia, on huoliakin.

On kuitenkin yksi murhe vähemmän, kun ei tarvitse itkeä kaupungissa, etten näe jokaista vuodenajan vaihetta maalla.

Arkihuolet häviävät pihalla ja siksi minä sinne yleensä karkaankin. Setvittävä tavaramäärä talossa ja liiterissä ärsyttää ja stressaa välillä, ja siihen on työlästä edes ajatella tarttuvansa. Onneksi arvostan niin paljon enemmän sitä, että saan nyt olla täällä keskellä luontoa kuin sitä, että joka nurkka olisi tiptop - niin että ei yhtään tuntunut toisarvoiselta kun sain naapurille osoittaa kymmenen joutsenen parvea, joka lensi haravointiprojektimme yli etelään silloin liputuspäivänä. Mustarastaskin on ilmaantunut ruokintapaikalle.

Ostin toissajouluna kirjakaupan alelaariin kummasti päätyneen lintuvalokuvakirjan, jossa oli runojakin. Vai oliko se kirpputorilta. En muista. Toin sen silloin tänne lomalukemiseksi ja selaan vieläkin aina välillä - kadehtien ihaillen sekä kuvia että tekstejä. Linnuissa on jotain erityistä sinnikkyyttä haavoittuvuuden lisäksi - tai ehkä juuri siksi. Ihmettelen miten ne kertakaikkiaan voivat pärjätä. Lähipäiviin on luvattu tilapäisesti napakoitakin pakkasia ja toivon että muuttolinnut ymmärtävät lähteä ajoissa. En haluaisi murehtia palelevia siivekkäitä.

Kai tiedät, sanot:
taivasta ei voi saavuttaa
   lentämällä.
Lyhin tie onneen
      käy kadottamisen kautta.

Antaudu kävelysauvaksi
   levitä siipesi suojaksi
       ja näet ihmeen:
          itsensä unohtaneella
      ei ole murheita.

(Nina Pinjola, teoksessa Aves, jossa on Samuli Haapasalon lintukuvia, 2006)

"Taidekuvia" oravista on aika paljon. Hieno valkoinen maha!