Kaatuuhan puita metsässäkin.

Pääsiäinen huipentui Pihlajaveden Erämaakirkon ikuisten seurakuntalaisten kuvaamiseen.





Lauantain aamuvuoron aikana oli rannasta hävinnyt viimeinenkin jää, joten laitetaan aikakirjoihin muistoksi että olen riisunut talviturkin Armon vuonna 2019 lauantai-iltana 27.4. Se onkin pikkusiskon synttäripäivä, jonka unohdin. Onnea vaan, Pikku-S sinne Helsinkiin! Toivottaa Iso-S. Olin 11-vuotias kun synnyit. Yleensä olen uinut vasta omana syntymäpäivänäni toukokuun alkupuolella, joten etuajassa ollaan. Pulahdus tapahtui ilman todistajia - jos luontokappaleita ei lasketa - ja se oli kahden erän näytös. Ensin uhmakkaana hieman pahantuulisena, että nyt minä meen. Hyi kylmää. Takaisin löylyyn. Sitten tuli uusi uhma, että kyllä nyt! Palasin ylälauteelle mutaisena mutta kokonaisesti itseni uppeluksissa käyttäneenä uutena ihmisenä. Roskaahan ei vedestä tarttuisi mukaan, jos malttaisi olla sohimatta ja vain lipuisi somasti pitkin pintaa seesteisin vedoin. Mutta kun oli kiire kömpiärämpiä kuivalle maalle, niin siinä tuli sitten samalla möyhittyä rantamutaa mukaan.

Viikkoa aikaisemmin täällä oli vielä paljonkin jäätä ja sen päällä pääsiäisvalkea. Sellaisten sytyttely oli viimeiseen saakka maastopalovaaran vuoksi kielletty, mutta minä olinkin virittänyt metalligrilliromusta korkean ja ruman "nuotio"systeemin. Ja kun meillä pääsiäisvieraiden toimesta liekit syttyivät, niin samaa tapahtui naapurirannassakin. Silloin en vielä tiennyt, että palomestari oli viime metreillä ilmoittanut sosiaalisessa mediassa että akuutti palovaara oli siltä illalta peruttu ja paikalliset lapset trullit saivat sittenkin kokkotulen. Kuulin, että yhdessä kokossa oli poltettu nukke, joka oli ollut aika hurja näky ja lapsi oli todennut äidilleen, että tuolla palaa joku. Tässä ajassa on jotain yliluonnollista, eikä se johdu pelkästään vampyyrisarjasta, johon olen työn puolesta tutustunut. Se on toki herättänyt keskusteluja aikuistenkin kesken, ja yksi työkaveri on ollut intiaani edellisessä elämässään ja erään villin teiniaikaisen tyttökaverini tiedän olleen sotilas. Yhdet tanssivat muistikuvissaan jatkuvasti epookkimekoissa. Minä en muista olleeni kukaan tätä ennen.

Onneksi sentään kuulin tavallisemmankin tarinan, jossa aivan perustyössäkäyvä mies oli nälissään mennyt kaupan kautta kotiin ja ahmaissut jo autossa mustaamakkaraa. Sitten olikin tullut joku tuttu ja oli pitänyt rullata parkkipaikalla ikkuna auki kuulumisten vaihtoon. Ihmetellyt kovin oli tämä nälkäherra sen toisen poissaolevaa katsetta, vaikka olivat nauraneet paljon. Kotiin päästyään oli sitten huomannut, että joka ikinen hampaanväli aivan täynnä mustaa makkaratöhnää. Aivan kuollakseen oli vaimonsa kanssa nauranut, että mitkähän jutut lähtivät liikkeelle. Että "kyllä olisi hyvä käydä tarkistuttamassa joskus sekin purukalusto". Olen itsekseni kikattanut mielikuvalle parkkipaikkakohtaamisesta monta kertaa autossa.

Keräilin kissojen haudan muistoesineet pois ennen puiden kaatoa, etteivät jää rytinän alle.


Aivan kamalan paljon on puhuttavaa kaikilla koko ajan, ja veikkaan sen liittyvän vuodenajan tuomaan käännekohtaan. Olemme mönkineet ulos koloistamme. Vähän niin kuin Helsingin Kalliossa ne sympaattiset katujen peikot. Hirveästi on kerrottavaa ihan kaikilla, jotka kohtaan. Ja itsellänikin. Eräs tapaamani nainen oli ikääntynyt sillä tavalla, jolla itsekin haluaisin - huomasin miettiväni hänen kanssa jutustellessani. Ihana villatakki. Hän odotti turhaan lomailevaa kirjastoautoa ja minä satuin samaan aikaan istuttelemaan juttuja työpaikan pihassa. Hän oli pojaltaan salaa rapsutellut tikkailla talonsa seinän vanhaa maalia, vaikka yksin kiipeily on meiltä kaikilta kielletty. Minä kysyin vinkkejä taimilannoitukseen. Tässä se tulee: kanankakka. Taimillehan se on tuleentumisen takia tavallaan liikaa itsessään, mutta jos liottaa kikkareen kasteluveteen niin toimii! Aion kokeilla. Tarina jatkui ja poika oli hommannut rakennustelineet. Kätevät olivat kuulemma ne!

Kissankin kohtasin työmaan pihassa. Hän oli sellainen perinteinen ihmistä tervehtivä maalaiskissa, joka kellahti pyörimään pölyiseen maahan rapsutettavaksi ja jatkoi sitten matkaansa. Kaunis yksilö.

Kun sunnuntaiaamuna heräsin viideltä, kaikki oli hyvin. Ihana lämpöaallosta taantunut rapea villapaitatunnelma ja minä lähdin töihin. Mutterikahvin loput olin tiristänyt ja juonut - ja unohdin ostaa lisää palatessani marketin kautta. Mutta töissä aamukahdeksalta tuli neuroosi. Niitä minulla ei ole usein enää ollenkaan. Ja ennenkin oli vain harvoin. Talo palaa -ajattelu tuli kesken aamun töissä. Pyörin työpaikalla ja käytin kaiken kognitiivisen terapiasuuntauksen osaamiseni itseeni. Onko ikinä jäänyt levy päälle? Ei. Ei auttanut. Soitin naapurin leskirouvalle ja kerroin tilanteen - että "Voitko käydä toteamassa, että taloni ei pala. Ei se pala - tiedän - mutta..." Hän kävi ja kaikki hyvin.

Tajusin illalla kotona, että oli tasan tarkkaan 30 vuotta siitä kun vanha mökkitorppa tästä paloi eräänä keväisenä viikonloppuna. On viime aikoina tullut juteltua töissä ja muuallakin niin paljon henkimaailman asioista, että noinkohan neuroosissani olisi voinut olla kyse jostain sellaisesta? Hui. Toisaalta joka paikassa varoitellaan nyt kuivuudesta ja talojakin täällä on kuukauden sisällä palanut oikeastikin, niin voihan olla ihan rationaalistakin ajattelua se, että pelkää tulipalon mahdollisuutta. Jääkaappipakastinkin pitäisi sulattaa, ottaa irti kolostaan ja imuroida takaa - sitäkin olen paljon tässä suunnitellut, koska tulipaloriski on myös pölyisessä kylmälaitteessa. 

Otatin myös muistokuvia itsestäni tuomion saaneiden jättipihapuiden kanssa. Itkinkin vähän.

No mutta. Kaikenlaista on tullut ajateltua ja löpistyä siis, mutta pääsiäisen ja rakkaiden kaupunkivieraiden lisäksi kevään varsinainen suuri käännekohta oli kauan odotetut arboristiopiskelijat. He saapuivat tontille viime keskiviikkona kello kaksitoista. Se oli juhlava hetki. Kaksi pikkubussillista asiallisiin vermeihin pukeutuneita hauskoja ihmisiä ja peräkärryissä oli kamalasti kaikkea mielenkiintoista tarviketta. Minä tönötin jännityksissäni keskellä pihaa ja ryhmän opettajista toinen harppoi kättelemään ja opiskelijat ryhmittyivät ympärillemme. Tunsin itseni keskeiseksi henkilöksi, mikä oli vähän outoa. Kerroin, että olin edellisiltana hoitanut puiden ennen-kuvaukset ja tirauttanut kyyneleitäkin vähän, mutta nyt olin valmis niiden kaatamiseen. Pyysin saada mennä mukaan kuunteluoppilaaksi suunnittelukierrokselle, minkä jälkeen siirtyisin sitten pois tieltä etäämmälle dokumentointiin, mihin puolin ja toisin kohteliaasti kysyttiin luvat.

Suunnitteluvaihe.

Sitten alkoi mahoton suhina kolmella eri puolella tonttia niin, etten meinannut ehtiä joka paikkaan kuvaamaan ollenkaan. Monta kiipeili puissa yhtä aikaa ja minä pidin vain hyvänä asiana, että oli kiipeilynäytön tekijöitä joukossa koska puiden eläimet saivat sopivaa karkumatkaa eikä yhtään puuta rysäytetty maahan yllättäen. Järjetön näky oli kun jättikuusen latvassa keikkui ihminen, joka oli tiputtanut sinne matkallaan kaikki oksat kuusesta. Vain latva tipautettiin erikseen alas ja ranka törrötti ihmeteltävänä tovin ennen lopullista kaatamista. Kannon korkeudesta oli sovittu se kahvipöytäkorkeus - joka kyllä lähti aluksi ihan vitsistä, mutta vaihtui todeksi. Opettaja juoksi minut jostain tontin toiselta puolelta kiinni, että Saaraaa! Jätetäänkö se pöytäkorkeus? Jos olisin tiennyt miten hankalaa juuri siltä korkeudelta oli sahata, niin olisin ehkä luopunut ajatuksesta.

Mukavia keskustelunpätkiä syntyi tauolla olevien kanssa aina välillä. Huussinkin näytin, että saivat siellä asioida tarvittaessa. Yksi luuli minun vieläkin murehtineen pihapuita ja lohdutti, että ei mene kuin pari päivää niin silimä tottuu. Pari tyyppiä kiinnostui karjalaisista sukujuuristani, kun lipputangossa liehuu Taatan ajoilta Karjalan viiri. Kerroin, että en ole raaskinut vaihtaa sitä muuhunkaan ja enkä kuulemma saakaan. Sen verran oli karjalaista verta arboristiopiskelijoissakin.

Minussa heräsi pieni kiinnostus metsäopintoja ajatellen. Kyselin koulutuksista ja siellä olisi juurikin sopivaa peruskurssia aikuisopiskeluna työn ohessa tehtäväksi, että olen päättänyt selvittää josko sopivasti ensi talveksi olisi jotain teoriaa luettavaksi. Muuten koulutus on näyttöperusteinen kuulemma pitkälti ja lähiopetusta ei ole montaa viikkoa. Kuulin yhdeltä opiskelijalta, että oli sen kurssin aikoinaan tehnyt ja oli hyvä. Arboristikouluun ei niin vaan suoraan mennäkään ainakaan kukkahattutätipohjalta, vaan pitää olla metsä- tai puutarha-alan pohjakoulutus. Jälkimmäinen oli kuulemma kaikilla minunkin puissani kiipeilleillä naisopiskelijoilla. Hirveän mukavaa porukkaa. Lähdön hetki kun alkoi olla käsillä, yksi vielä tunnelmoi seisten pitkään rannassa ja näytti ainakin siltä, että katsoi kaihoten järvelle.

Tästä se oma savotta vasta alkaa...

Iltapäivän ja illan valo pääsee nyt avarasti paistamaan mökin ja rannan väliselle osuudelle ja kiitin itseäni (sekä pääsiäisvieraita) että olen siivonnut saunapolun oikean puolen, jota saa nyt ihailla ja mielessään kuvitella että jonain päivänä vielä savottapuolikin on samanhenkinen. Puuta, oksaa ja risua oli niin paljon, että apuun on kutsuttu Nuoruusystävän naapuri metsäkoneen kanssa vinssaamaan runkoja rannasta ja siirtelemään isoimmat risuläjät muualle. Minä karkasin äsken vähän aikaisemmin kotiin iltavuorosta näkemään loppumetrit siitäkin hommasta. Hiki tuli ihan ajatuksestakin ja eilenkin vähän kun pikkuisen karsin yhtä pienempää kuusta oksista moottorisahalla. Vaikeaa! Helpompaa ja hauskempaa on sitten päästä sahaamaan rangoista pöllejä.

Jos vaikka hetkellisesti puiden kaato lähinnä lintujen ja oravien takia suretti enää lopuksi, niin totesin että kaatuuhan niitä puita metsässäkin ja ihan yllättäen myrskyissä. Kysymättä että onko pesimäkausi vaiko ei. Siinähän voi olla vaikka minkälaista tragediaa, kun kokonainen lintukerrostalo kaatuu. Niin että ihan hyvin tämä nyt ehkä tuli hoidettua.

Näin vaihtuu täällä taas kuukausi ja seuraava kaupunkivieraskin on jo ilmoittanut että tulee parin viikon päästä kun minulla on vähän lomaa. Hän on varsinainen metsässäviihtyjä ja toivon, ettei kamalasti järkyty kun näkee uuden vähän alastomamman maiseman. Minusta siitä tulee vielä ihan hyvä. Saan varmastikin maisemointiin kulumaan useammankin tovin, mutta pian voin myös keskittyä puutarhatöihin viljelys- ja kukkamielessä. Veneenkin voi kääntää kesäasentoon ja alkaa kalastella.

Haukien kutu on jo alkanut ja eilen illalla näkyi valtavia selkäeviä matalassa rannan lämpimässä aurinkovedessä. Pitää putsata savustuspönttö ja perustaa kunnollinen kalanperkuupaikka. Maksaa luvat ja kerrata perkauksen ja kalan ruoaksi valmistuksen alkeet. Välillä kun saunaa lämmittäessä tulee istuttua portaalla ja suunniteltua kaikkea, tuulen mukana kantautuu nenään kätevä ja kodikas paskan haisu läheisiltä pelloilta. Sekin liittyy täällä kevääseen.

Mustarastas pitää tuolla iltalauluaan ja taitaa olla nyt niin, että yksi tiaispariskunta aikoo pesiä yläkerran parvekkeella. Eipä tarvitse sitä nyt sitten siivotakaan ennen juhannusta, että saavat kotirauhan. Olen kyllä koittanut vinkata, että voisivat mennä metsäänkin ihan, mutta olkoot nyt jos kerran jaksavat ihmisten liikehdintää alapuolellaan kuunnella.

Kun minä tulin kotia
viikon poissa viivyttyä,
astuin tietä temminkäistä
kahden vainion välillä,
kupeillani kukkain loisto - 
helähti heleä laulu
pääni päältä, päivän alta.

Mik´ oli laulu niin heleä,
uutta uhkuva eloa,
rinnan riemuja syviä?

Leivonen piti iloa,
ilman kukka kasvaeli,
tapasi tasalle pilven.
Sävelkukkaset ihanat
sirotteli siukoessaan
ilman aavalle alalle.

Niinpä matka maailmalta
kotikulmalle kuletti.

(Lauri Kemiläinen, runokokoelmasta Etäinen Rauha, 1943)

Pihlajavedellä on myös vanha hautausmaa, mutta se on ihmeesti erillään yhdestäkään kirkosta.

Kommentit

  1. No jopas onki ollu korkeeta puita! Varmasti tuloo valoa lisää, kun nuo on siitä häipyny.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Armoa tai ruusu

Sydäntalvi vielä edessä