Tiskaan hämärän tultua.

Kun jaoin ylläolevan kuvan instagramissa, niin sain ystäviltä kommentteja siitä, miten kertakaikkiaan idyllistä minulla täällä on. Huvittaa. En viitsinyt siellä lässäyttää ihailijoiden tunnelmaa kertomalla, että ihan saa välillä ponnistella kuvakulmien kanssa jotta syntyy soma vaikutelma. Itseänikin varten siivoan ja laitan aina jonkin kohdan suloiseksi viihtyäkseni ja kestääkseni sen tosiasian, että joka nurkan takaa löytyy muuttolaatikoita ja tavaraa. Aitan oven kun avaa, niin laatikkomeri alkaa heti kynnykseltä. On pieni urakka siinä edessä, että saan sen tönön taas vierasmökkikuntoon kesäksi. Mutta onneksi sitä ei tarvitse vielä alkaa setviä, vaan sitten vasta kun on lämmintä ja voi nostella tavaroita ulos.

Siinähän voi sitten vaikka samalla vähän ottaa aurinkoa, kuunnella radiota ja nauttia virkistäviä drinkkejä. Kyllä sitä sillä tavalla aina pari laatikkoa saa lajiteltua.

Kun helmikuu taittui maaliskuuksi, niin tapahtui parissa päivässä paljon. Olin oikein ottanut sitä varten vapaata töistä, ja varsin jännittävällä tavalla käynnistyikin se käännekohta, kun suoritin lääketentin lasku- ja teoriaosat hienosti ensimmäisellä kerralla läpi. Istuin parin työkaverin kanssa terveyskeskuksen kellarissa tietokonehuoneessa kainalot hiessä laskemassa milligrammoja. En muista, milloin viimeksi olen ollut tentissä vaikka olenkin vielä Helsingin yliopistolla kirjoilla - tosin en ole muistanut ilmoittautua edes poissaolevaksi varmaan kymmeneen vuoteen. Ehkä viimeksi tein jonkin suorituksen kun piti saada humanistin alempi tutkinto valmiiksi. 

Olin (suotta) tuhlannut energiaa protestoimalla koko lääketenttiä vastaan, vaikka kyllä minä sen ehkä ymmärrän että sellainenkin lupa on hyvä olla - että saa lääkitä tarvittaessa, jopa nyt siis minäkin vaikka minut on kai palkattu tänne sen vuoksi, että osaamiseni on enemmän henkistä kuin käytännöllistä sorttia. No se nyt siitä - eli kun samana iltana saapui mieväen mukana muuttokuormaa pääkaupungista, olin jo lähtökohtaisesti hieman uuvuksissa tästä kapinoinnistani. Tai toisaalta olinkin yhtäkkiä tosi polleva, mielestäni lähes lääkäri ja ehkä siinä mielessä olikin hyvä, että huomioni tavaramäärää kohtaan ei joutanut taipua järkytykseksi saakka heti vaan ihastellen hipelöin sitä paperilappua, jossa luki tenttitulokset. Kyllä voi ihminen olla pieni, mutta hyvä niin - on näköjään joustava mieli.

Seuraavana päivänä matkasi tänne vielä viimeinen lasti kaupungin kamaa. Minä istuin sitä odottelemassa Nuoruusystävän pajalla seuraamassa kun autooni vaihdettiin öljyjä ja suodatinta. Fiksattiin menopeliä lopulliseen katsastuskuntoon. Se vaati välillä parikin retkeä rauta- ja autotarvikekauppaan, joten koko päivähän siinäkin vierähti. Eipä silti, saatoin oppia taas jotain uutta noin niin kuin sivutuotteena. Koska ystäväni on viilipytty, niin harmikseni auton katsastus ei sitten jännittänytkään ollenkaan, vaikka olin toivonut siitä kihelmöivää spektaakkelia. Olen aina ennen ulkoistanut mökkiautojeni katsastuksen muille, mutta nyt olin itsekin mukana. Kun katsastusmies testasi jarruja ja iskareita sellaisen romisevan metallijutun päällä, meinasin rähistä että nastat kuluu renkaista. Mutta en sentään kehdannut. Taas sain uuden todistuksen hipelöitäväksi sieltä, ja oli tunne että tätä menestystähän nyt ei näköjään estä mikään kun spettaria pukkaa joka toinen päivä!

Pitäisi vielä ajella sinne konttorille palauttamaan katsastusmieheltä tippunut työkalu, jonka löysin pelkääjän penkin alta. Näyttää ihan hammaslääkärin työvälineeltä. Voin sitten samalla kysyä, että mikä se on. 

Kyllä minä niin mielessäni ilostuin kun alkoi aurinko taas osua nurkkiin!

Täällä kun oli hiihtolomaviikko, niin minä elin ihan normaalia arkea tietenkin. Yhtenä päivänä oli tosi keväistä, satoi hiljalleen pienesti vettä eikä tuullut. Minulla oli asiaa iltapäivällä kylille. Aivan tyhjää, ei ketään missään ja oikein piti miettiä että onko sittenkin sunnuntai. Jos täällä on perinteinen kylänraitti muutenkin vähän elinkaarensa terminaalivaiheessa - Tuuri ja isontien varrella S-ryhmän kompleksi Alkoineen on vienyt elämää toisaalle - niin sinä päivänä puuttui vain ne lännenelokuvien risupallot yksinään pyörimästä ja saluunan ovi lepattamasta. Paitsi siis ei edes tuullut.

Kaupassa oli kuitenkin ihan normaalisti henkilökuntaa, ei ollut pyhä. Kerroin tästä ihmeellisestä hiljaisuudesta paikalliselle ystävälleni, ja hän toivotti jälleen kerran tervetuloa maalle - kaikki olivat kuulemma katsomassa hiihtokilpailuja telkkarista. Älyttömän hyvä tieto! Tästä lähtien minä ajoitan kaikki asiointini urheilukisojen aikaan, sillä en tykkää käydä kaupassa "ruuhka"-aikana täälläkään, eikä urheilutuloksista tietämättömyys ole minulle varsinaisesti mikään menetys. Vaikka joskus jos on seesteinen olo, niin on se ihan mukavakin seurata sivusta ja kassajonossa kuunnella, miten kuulumisia ja ajatuksia vaihdetaan. Vaikka sitten niistä hiihtojutuistakin.

Olen pistänyt merkille, että ihmisenä kehittymiseni on saattanut jatkua. Nimittäin syksyllä kun tuli se kiireettömyyden kulttuurishokkitunne töissä, niin nyt huomaan etten enää sähellä itsekään töihin lähtiessäni enkä myöskään työmaalta poistu kellokorttimaisen kiireesti. Joskus lähden vähän aikaisemmin, jos hommat on tehty ja seuraava vuorolainen puikoissa jo. Tai sitten saatankin juoda vielä puoli kuppia kahvia puolikin tuntia, koska on kiva hetki menossa. Puolitan vaikka pullankin oikein siihen kylkiäisiksi ja kyselen esimerkiksi työkavereiden koirien kuulumisia, jos nyt ei itsellä satu olemaan mikään monologi pahasti päällä. Siihenkin ovat jo tottuneet, ja onneksi ihan huumorilla suhtautuvat. Enkä minä ole meidän työpaikan ainoa puhelias, vaikka täällä aika rauhallista porukkaa noin keskimäärin onkin. Hyvähermoista sakkia, etten sanoisi.

Tämäkin voisi olla ihan hyvin kesällä otettu kuva! Mutta on yli viikko sitten räpsäisty.

Silloin kun autoasioissa piti käydä rautakaupassa, niin oli torstai elikkäs toripäivä. Kylänraitin torilla on silloin palviauto, kalakoju sekä leipomon telttakatos. Jälkimmäisestä kävin ostamassa leivän ja pieniä pizzoja evääksi pajalle, kun intuitio kertoi että vielä kestää ja nälkäkin oli. Leipomon työllistämä iäkkäämpi rouva oli huolissaan, että teltta lentää päältä koska silloin tuuli kovasti ja taisi olla jäätävää tihkuakin. Häntä huoletti autot. Autot! Että jos sattuu kolhuja tulemaan sitten mikäli katos päättää lähteä tuulen mukaan. Minä siihen sitten että, eiköhän rouvan oma turvallisuus nyt kuitenkin ole se tärkein. Kalakojun myyjä näytti pistävän lisää hynttyytä niskaansa ja minä olin itsekkäästi tyytyväinen kun taas olin muistanut varata käteistä eli sain ostettua ruokaa ilman turhia teknisiä mutkia.

Lapsena ja nuorena minähän en tajunnut ollenkaan, että täällä on niin kuin torikin. Voi olla ettei silloin ollutkaan. Jotenkin se on tosi sympaattista, ja kesätorstaisin siellä on ehkä myös mattomyyjä sekä vihanneksia. Sitten minullakin saattaa olla useammin asiaa, kun nyt en oikein tiedä mitä palviautosta ostaisin ja miten kalakojulla käyttäydytään. Mutta kyllä minä sitten kesällä osaan perunoita ja mansikoita ostaa, miten onkin mukava ajatus se. Ehkä kunnostan polkupyörän ja käyn - jos sattuu olemaan vapaapäivä - oikein vasiten torilla vaan kannattamassa. Ei pyöri risupallot mielikuvissa silloin!

(Puolivakavissani aloinkin nyt suunnitella, että voisin käydä pajalla vähän huoltamassa ja tyylittämässä aikoinaan käytettynä ostettua polkupyörää. Siellä voisi siihen ehkä hitsata uuden jalankin puuttuvan tilalle ja vaikka suhumaalata nätiksi. Vai meneeköhän sitten erikoisuudentavoitteluksi ja alkavat puhua kylillä, hmm..)

Tuulisina päivinä olen jatkanut ruoka(kuvaus)harrastustani. Tässä tulossa sitruunapastaa.

Kun naapurin leskirouva alkoi kuunvaihteen tienoilla suunnitella, miten voisimme yhdessä viettää naistenpäivää, niin jätettiin vielä vähän auki, että mitä tehdään. Mieleen tuli - ja sitä sitten täällä tuvassa kyseisen juhlapäivän iltana kerrattiin - että miten onkin talvi lopulta mennyt äkkiä, vastahan meillä oli pikkujoulut. Niihin minä olin valinnut punavalkoisen kattauksen, nyt mentiin hempeillä vaaleanpunaisilla viinilaseilla tyttöyden kunniaksi ja asetteina oli lasisia eriparilautasia. Tyttölasit huvittivat kauempaa naapurista mukaan kutsuttua itsekseen asuvaa isäntääkin, vaikka enemmän häntä taisi naurattaa toiveeni että "Kerro taas niitä kummitusjuttuja näiltä kulmilta."

He olivat katsoneet Aaveiden jäljillä - ohjelmaakin telkkarista, ja minäkin sen sitten jälkijunassa uteliaisuudesta etsin netistä. Ihan tuli mieleen, että voisin kaverin kanssa virittää jonkin erikoismittarin ja mennä vähän lähitienoille pyörimään ja mittailemaan kummitussähköä. Minun tiluksillani sitä löytyisi ehkä eniten liiteristä ja mahdollisesti hieman myös saunalta, vaikkei varsinaisia havaintoja kyllä olekaan. Kerran joulusaunan naistenvuorolla ovi kävi, mutta ketään ei näkynyt. Niin että mahdollisuuksia on. Voisi siinä samalla palauttaa mieliin ja käytäntöön videontekoharrastustakin, kun siitäkin on elämänmuutoksen aallossa ollut vähän taukoa. Täytyy sitä olla vähän hupia vaikka olisi kuinka harmaassa keski-iässä.

Naistenpäivänä oli muutakin aihetta juhlaan. Minun työsuhteeni alkamisesta tuli täällä tasan viisi kuukautta - ajatella kohta olen ollut maalainen jo puoli vuotta! Lisäksi muisteltiin leskirouvan miestä, jonka kuolemasta tuli nyt kolme vuotta. Hän olisi varmastikin minusta kummisetämäisen ylpeä, jos nyt vielä eläisi ja seurailisi sivusta tänne asettumistani. Ehkä kummitusmittarista siihenkin tulisi vahvistus.

Kuten kuvista näkyy, Mirva-pöllö pörräilee välillä pihapiirissä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja eilen ennen iltavuoroa piti melkein soittaa töihin, että en nyt kerkiä ihan ajoissa tulla kun Mirva on täällä. Hän tussahti tuoreeseen pakkaslumeen lintujen ruokintapisteen alle siivet levällään ja tapitti minua siitä. Ensin luulin että joku loukkaantunut lintu siihen mötkähti, mutta kun Mirva sitten nousikin lentoon hiiri varpaissaan, niin olin kyllä tyytyväinen. Hänhän pitää ruokarauhasta ja menee toiselle puolelle saunapolkua haapapuun taakse oksalle syömään, mutta palasi sieltä sitten päivystämään terassini eteen. Ihmettelin vähän, että vieläkö muka jäi nälkä, kun ei varpuspöllö nyt näytä siltä, että kupuun monta hiirtä mahtuisi. Valppaana jäi nököttelemään kun minä starttasin ajallani töihin.

Ystävä on varoittanut, että niinkin pienestä otuksesta kuin Mirvakin on - voi lähteä todella julmettu ääni kohta kun reviirin merkkailut ja deittailut alkavat. Pitäisi tehdä Mirvalle pönttö. Mitä jos tulee poikasia?! Pääsenköhän kummitädiksi. Tikkalinnut ovat jo aloittaneet reviirinakuttelun, titityyt ovat melkein arkipäivää ja nythän alkaa armoton muuttolintujen odottelu. Lapuanjoella on jo ollut laulujoutsenhavainto, kuulin radiosta tänään. Ihan ajan kysymys, koska meidänkin järven virtapaikkaan ensimmäiset laskeutuu.

Vuorokaudessa tuntuu nyt taas olevan enemmän tunteja, kun on ihanan valoisaa. Minä oikuttelen sään mukana kun en millään jaksaisi odottaa pihatyökautta, mutta näin aurinkoisina päivinä - olkoonkin vaikka mikä viima järveltä - tunnen silti pientä haltioitumista päivän pituudesta ja valosta. Äsken kun tulin töistä kotiin ja totesin tuulen osuvan kipakasti tontille, mietin että kyllä nyt saa asenne muuttua. Minä en voi aina tuulen mukaan elää, ei saaristolaisiltakaan kysytä huvittaako jos vähän on puhuria. Loppuu tämä sisämaan vellihousuilu ja mukavuudenhaluisuus, eli nyt lähden kertakaikkiaan ulos ja tiskaan vasta hämärän tultua.

Valossa valosta valoon
vaeltaa outo kulkija
joka on ikänsä tarponut
            hämärän rajamailla

ihmettelee aikansa
mutta oloutuu ja tottuu
koska on tapahtunut jotakin
             hyvää

             joskus tuntuu että
olen ansainnut sen

(Juice Leskinen, runokokoelmasta Kosket 2007)