Jääpuikotkin vinossa.

Hankin kaksi paria puutarhahanskoja kevääksi. Vielä ovat liian kylmät, joten ihailen vain. Ja odotan.


Oli hyvä sattuma, kun olin vapaalla ensimmäisen Föhn-tuulen osuttua tännekin. Ihan vaikka tiesi, että oli vasta helmikuun puoliväli, niin sitä saattoi kuitenkin antaa kevätmielelle vallan ja melkein heti aamusta sytytin tulet rantasaunalle. En sentään - tein sen vasta puolenpäivän aikoihin. Sitä ennen olin rymsteerannut siellä huonekaluja ja lakaissut vähän. Päättänyt että vettä ja riepua edellyttävä siivous siirtyy oikeaan kevääseen. Käynyt aitassa tontin toisessa päässä kanniskellen sieltä muun muassa yhden jalkalampun rantaan. Julistanut terassikauden avatuksi syntisellä kello kahdentoista minttuliköörillä. Minä sitä likööriä yleensä harrasta, mutta pakkasilla teki kerran mieli minttukaakaota ja siitä sitä sitten jäi. Äkkimakeaa, mutta asiansa ajaa.

Olen haalinut vuosien varrella - alkaa tuntea itsensä vanhaksi - niin paljon söpöjä liköörilaseja kirppareilta ja perikunnista, että hyvä jos joskus tulee käytettyäkin. Pölyyntyvät pian liiaksi. Suuria juhlia tulee pidettyä enää harvoin, niin monenkymmenen sekalaisen lasin kokoelma ansaitsee edes katseen silloin tällöin. Eli ei mennyt hukkaan sekään vaatimaton liköörihetki, vaikken mausta ehkä niin perustanutkaan. Valo taittui hienosti siniseen pehmeämuotoiseen lasiin, joita minulla on kolme.

Sitä ennen olin kaivellut lainakairalla rantajäähän reiän, koska halusin pestä hiukset järvivedellä pitkästä aikaa. Se on aina arvokas hetki, vaikka tukasta tuleekin pehmeän lisäksi tosi luiru. Joko oli tuplajää tai sitten se kaira osui mittansa jälkeen pohjaan. Soitin vastarannalle, että jos rikoin kairan niin ostan uuden tietenkin. Kun vielä ei ole omaa. En oikein ole harjaantunut kairantulkitsija, paitsi että niin kauan kuin sohjoa nousee reiän reunalle ollaan ehkä oikealla tiellä. Katsoin välillä ylös poutataivaalle ja kuuntelin vasta toipuvaa savottakättä. Hän voi hyvin ja saatoin jatkaa tuhertamistani. Korppeja oli liikenteessä. Vettä sain hienosti ja kaikki oli hyvin.

Ikkunan läpi kuvattu keskustelu terassibaarissa.

Eikö yhtäkkiä ollut traktori pihassa. Keskeytin veden kippaamisen ämpäreihin rannassa ja menin piiloon. Aina alkaa ujostuttaa kun aura-auto ilmestyy. Tavallaan haluan antaa myös työrauhan, sillä mitä siitäkään tulisi jos joka pihassa pitäisi auraihmisen alkaa vaihtaa kuulumisia. Ei valmista ainakaan. Sinä päivänä ei edes ollut aurattavaa, mutta hänpä kävikin näköjään raapimassa iljanteisen pihan ja tien ajokuntoon. Siirteli siinä samalla vissiin huvikseen pihaa ahtaaksi tehneitä kinoksia, koska on menopelissä se kätevä kauha. Tällä perällä on tainnut liikkua sana, että siellä se "tyttö" käy töissä, on pidettävä huolta että se pääsee. Minä olen niin nöyrän kiitollinen, että en oikein tiedä riittääkö se, että keväällä maksan osuuteni laskusta vai pitääkö tässä miettiä kukkapuskia tai konjakkilahjoja vappuna.

Ei ole vielä toteutunut se syyskuinen kauhukuvani, että talvisena aamuyönä lapioin reittiä kotipihalta tielle. Tuiskussa. Pimeässä. Nenä vuotaen, unta silmissä. Töihin pitää päästä ja onkin extremeä. V'tuttaa ja kaduttaa. Kaukana on maalaisromatiikka. Yksitellen ovat tulleet pulmat. Jos onkin nenä vuotanut, niin keli on ollut hyvä. Ja sitten ajosään oltua kehno, mieli on yhtäkkiä virkeänä pistänyt tuulemaan. Niin sanottuina huonoina päivinä ei mikään ole ollut tasaisesta ärsyttävyydestä kamalampaa, joten tässä aika pian voin sanoa selvinneeni ensimmäisestä maalaistalvestani lähes kunnialla. Onpa hienoa! Pikkuhiljaa en missään työvuorossa aja enää pimeässä, ja hyvä niin koska auton tuulilasi on tosi likainen. Vastaantulevat valot häiritsevät, ja alkaa olla kohta aika Luikka Hakosen kevätpesun.

On se sammunut pari kertaa mäkilähtöön - siis auto - mutta talven keskiarvo on kaikenkaikkiaan niin hyvä, että en minä jaksa niitä sammumisia edes hävetä, kun jostain selkärankarutiineista on vieläpä tullut hieno käsijarrutekniikka ihan tuosta noin vaan. Sutii vähän ja peräpää heittää, mutta menoksi. Alkaa ehkä loppua tämä minun ajamisesta jauhamiseni, kun pian siihen ei liity mitään eksotiikkaa tai draamaa varsinkaan. Mistäs minä sitten kirjoitan? Ai niin, tuli viikolla yllätysmyrsky jota en onneksi ollut säätiedoista ymmärtänyt alkaa pelätä. Aamulla - vielä oli pimeää - ihmettelin meteliä, ja ulkona olikin jär-kyt-tä-vä tuuli ynnä tuiskunpoikanen. Ikkunoihin asti osui, vaikkei niihin osu edes valo kesälläkään. Huvitti, kun sen jälkeen taas pariksi päiväksi pakastui kunnolla ja räystäiden jääpuikot olivat jäätyneet uudelleen. Vinoon. Heh. Ihan kuin Aku Ankassa.

Ei ollutkaan kuollut kasvihuoneen valokenno! Hän imeekin lisääntynyttä valoa ja iltaisin lamput syttyvät. Hetkeksi.


Nyt alan olla niin tuttu työkavereiden kanssa, että he uskaltavat nauraa minulle ja mielikuvilleen minusta avoimesti. Ihan toimii kyllä myös toiseen suuntaan. Tähän mennessä on kaksi hahmoa, jotka kuulemma pesevät mennen tullen vastarannan salaperäiseen ekoyhteisöön liitetyt mielleyhtymät. Ensimmäinen on kodikas nuuskamuikkustyylinen kuvitelma minusta. Erehdyin kertomaan satunnaisesta huuliharppuharrastuksestani. Kauhea kikatus toimistossa, kun itse johtaja näki sielunsa silmin miten ensin kutsun koolle saukkoset ja lintuset - minkinkin siihen samaan riviin - kuuntelemaan. "Tänne, tänne vaan, mamman kultaset, äiti soittaa vähän harppua!" Olkihattu vinossa tietenkin ja sitä rataa. Sitten joutuu luomakunta fiilistelemään Lentäjän poikaa ja Amazing Gracea rantajäällä.

Toinen hahmo onkin sitten Klonkku. Työkaveri oli loukkaantunut pulkkamäessä ja epäili kylkiluunsa ehkä murtuneen. Minä siihen sitten kertomaan, että itse kun olen joskus satuttanut selkääni niin koska olen ylävartalosta aika luihu - Klonkun näköinen - niin ihan paljaalla silmällä näkee jos kylkiluu törröttää. Siitä se vasta riemu repesi, kun työkaveri kuvitteli minua kesäisin mönkimässä järvestä rantakiville räähkimässä "My precious..." Lähti ihan lapasesta, kun kuviteltiin siihen karuuteen hieman löpsöttävät, vettä ja kaislaa tihkuvat kukkabikinit. Kauhean vaikea oli pitää sitä vuoronvaihtoa asiallisena sen jälkeen ollenkaan, kun nauratti koko ajan. Olen tullut tulokseen, että ihan lottovoittoa on tämä, miten mainioon työyhteisöön olen saanut tänne asettua. Kiitollisuutta pukkaa usein, vaikka töitä olisikin paljon takana sekä edessä. Ja onhan sitä. Työ itsessään on palkitsevaa, mutta naurulla jaksaa vielä lisää.

Aikoinaan - olipa kerran, hehe - kun asuin Helsingissä ja piti vaikka jokin kirja tai vara-avain toimittaa ystävälle, mutta aikataulujen takia ei ehditty nähdä, niin sehän tapahtui jättämällä asia baariin. Yleensä Rytmiin keskeiselle paikalle Kalliossa. Hyvä syy samalla poiketa oluella. Täällä minä hain yhden työkaverin kirjan viikko sitten kodinkoneliikkeestä, kun piti saada se viikonlopuksi eikä joudettu törmätä töissä. Ihan ennen kuin menin hakemaan opusta, mietin että pitäisikö ostaa uusi suodatinkahvinkeitin vieraita ajatellen tai vihdoinkin uusi puhelin. Kun en millään olisi kehdannut käydä vain kirja-asialla. Päädyin puhelemaan luurista, ja olin työmaalla gallupin kautta jo tullut tulokseenkin että sellainen iskunkestävä hyvämuistinen peruspuhelin. Niitä ei ollut varastossa, joten ei tarvinnut ostaa vielä, vaan sain kirjan ja lähdin hyvät viikonloput toivotellen.

Hirveä operaatio kuulemma siirtyä vanhasta Lumiasta nykyaikaiseen puhelimeen. Siihenhän pitää ihan varata aikaa - ellei melkein aika. Pian tuo hajoaa, ja olen lirissä. Naapurin rouvalla on kuulemma kätkössä vanha kännykkä, jonka voin sitten hakea hätävarapuhelimeksi. Siinä ei kyllä ole mitään whatsappia tai muuta vastaavaa mahdollisuutta. Ollaan toistaiseksi pysytty maanläheisemmissä teemoissa ja kehtasin juuri viedä kahdet villasukat parsittavaksi, koska toissa viikolla lahjoin rouvaa makkarakeitolla. Jätin sitä rasiallisen portaalle ennen iltavuoroani sillä välin kun hän oli polkupyörällä (!) kylillä kampaajalla. Olikin kuulemma ollut nälkä sieltä palatessa, joten ei tullut silläkään kerralla tälle perälle ruokahävikkiä.

Ei tullut hävikkiä kun kokeilin hittipastaa minäkin! Pitää tehdä tuplaerä, että riittää naapuriinkin.

Nyt kun mielenkiintoisesti oikkuileva sää on sekä sulattanut että haihduttanut paljon pois kinoksista, olen alkanut jo tutkia vähän sillä silmällä pihapiiriä. Melkein voisin vapaapäivänä pitää pientä terapiaa ja raapia heiniä ison kuusen juurelta, vaikka pihamaan keskiössä onkin liiterin katolta tippuneet lumet. Ei pääse autolla talon eteen nyt hetkeen, kun siellä on lumiläjä. Ison kuusen juurella on se ongelma, että se on ollut koiraystäväni kakkipaikka, koska hankeen on vaikea päästellä ja pihapiiriin ei kehtaa. Niin, että en minä ehkä sinne mene kuitenkaan - saapi maatua ensin asiat ja sitten ehkä. Kovasti tekisi mieli jo pihatöihin, mutta tyydyn toistaiseksi polttopuiden pilkkomiseen ja lumen siirtelyyn. Pihallahan nekin hoidetaan.

Tulin arkivapaan kunniaksi viimeistelemään raporttini saunalle. Tuulee ulkona!

Viljelin taannoisena pitkästyttävänä talvipäivänä huvikseni Pirkka-suippopaprikan siemeniä. Ne olivat minulla lionneet vedessä lautasella ja kuivuneetkin monta kertaa. Juuri kun olin heidät istuttanut, niin luin tuoreesta puutarhalehdestä että ei saa antaa siementen kuivua välillä jos on kerran likoamaan laittanut. Heti lässähti tunnelma eikä tehnyt mieli enää edes voileipäkrassia laittaa tulemaan, herneenversoista puhumattakaan - vaikka niistä minä yleensä kevättunnelmoinnin kaupungissa aloitin. Paprikaviljelmä unohtui niille sijoilleen, eikä herkkusienirasia varsinaisesti mikään nätti ole kirjoituspöydän kulmalla ja se ärsytti arjessa. Kunnes sieltä ponnistikin yksi itu!

Nyt siellä on toinenkin ja kolmas tulossa. Rutiineihini tässä pimeässä talossa kuuluu se, että aina herättyäni siirrän paprikat vessan ikkunalle, jonne saattaa osua aamuvalo. Illalla kun tulen töistä kotiin - tai muuten vain illalla - muutan heidät kukkavalojen alle sen jälkeen kun ovat levänneet hämärässä. Minulla on myös paprikaperhonen, jota luulen joka päivä kuolleeksi mutta eipä olekaan. Paitsi tänään olen melkein varma, ettei elä enää. Hän on muuttanut mullan päälle kellimään ja odottelemaan pihalle pääsyä. Siirtää kärttyisästi asentoa, jos kosken. Kerran hän meni nenä ihan kiinni idun varteen mököttämään. Onkohan perhosten elinkaari sittenkään niin lyhyt kuin väitetään. Tai ehkä minun perhoseni koki nyt tavallisuudesta poikkeavan lähdön paremmille liitelysijoille paprikoiden juurella kukkavalon alla lämpimässä.

Toki Paprikaperhoseni on oikeasti varmaan jokin pikkuyökkö, lautojen välistä herännyt. Jos olisi koi, niin nukkuisi villapaidoissani eikä siellä ole näkynyt mitään liikehdintää. Mutta kyllä on huvittanut taas kerran se, miten pienet ovat nämä ilot. Ajatella jos olisi vaikka suurkarjaa, niin aivan jatkuvaa päänvaivaa! Nyt sentään vain pari Pirkka-paprikaa ja heidän ystävänsä perhoinen. Mahdollisesti jo menehtynyt. Pian alkaa oikea esiviljelykausi ja pitää skarpata. Tai jos oikoisinkin mutkia ja satsaisin kesän korvalla taimiin. Pitää alkaa selvittää, mistä saa hyviä. Ei ole täällä Plantagenia, niin saattaa löytyä vaikka kätevästi paikallista kantaa.

Kun hilpeästi
vain saan elellä täällä,
mitäpä vaikka
seuraavan kerran elän
lintuna, hyönteisenä?

Haikuja rannassa.


Kommentit

  1. Kyllä hyvillä työkaveriilla ja hyvällä työilimapiirillä on valtavan isoo vaikutus työs viihtymisehen ja jaksamisehen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Armoa tai ruusu

Avaimenreiästä tuulee.

Kiviäkin tulee näkyviin.