Ankariin pakkasiin.

Näin saukon niin sanotulla uudella sillalla. Olen aina toivonut saukkohavaintoa, mutta mieluiten tietenkin omassa rannassa tai edes Ryötönperän tienoilla. Mutta tämä yksilö oli kertakaikkiaan kylillä. Kymmeneltä illalla. Piti ihan hidastaa ja onneksi ei ollut juurikaan muita liikenteessä. Vain minä ja hän. Kun arvuuttelin muille paikallisille, että arvatkaa minkä näin - minkä eläimen, niin ensimmäisenä kaikki veikkasivat ilvestä. Niitäkin täällä liikkuu, mutta eipä vain ole osunut minun reittieni varsille.

Reittivalikoimaan saa nyt kyllä luvan tulla pieni muutos, sillä on aloitettava jonkin sortin lenkkeily. En minä juoksemaan aio, mutta kamerakävelyitä ja sensellaista kevyttä kunnonkohotusta. Haaveilen, että hankin naapurin leskirouvalle ja minulle yhteiseksi potkukelkan. Liikutaan sen verran eri aikoina, että ihan hyvin tälle perälle riittää yksikin menopeli. Sillä pääsisi nopeasti suhaamaan pikkuisen kauemmaskin valokuvailemaan, sillä hiihtää minä en osaa. Eikä kyllä ole suksiakaan, paitsi ehkä liiterin perällä jotkut vanhat ja sitten niitä koristeellisia ikivanhoja puusuksia, joita voi käyttää talvisissa piha-asetelmissa rekvisiittana, jos huvittaa.

Ja sitten on ne Nuoruusystävän minisukset, joilla on pitänyt lapsetushetkinä treenata syöksylaskua saunapolulla. Ottaa oikein sellainen uskottava urheiluasento ja pistellä menoksi. Lumikenkiäkin löytyy, mutta ne ovat metsää varten. Ensi viikolla tulee Helsingistä talvilomalle se ystävä, jonka kanssa niitä kerran kokeiltiin. Tällättiin ne juhlavasti jalkaan ja käveltiin rantaan. Löydettiinkin saunalta olutta ja unohduttiin sinne löpisemään kuulumisia. Lumikengät jaloissa istuttiin talvisella terassilla. Oli varmaan leutoa, kun tarjettiin. "Täällä sitä urheillaan!" - kuului miesväen kommentti kun tulivat katsomaan, että miten me jäällä pärjätään. Se oli jokin muistoissa sekoittuvista joululomista. 

Olen nähnyt tiellä myös hevoskärryn. Eli itse hevosenkin. Hirveästi teki mieli pysäyttää auto ja mennä rapsuttelemaan, mutta olin matkalla töihin ja vaikka olenkin aina vähän etuajassa, elin silti minuuttiaikatauluani. Ihan tässä lähellä taitaa asua se heppa, joten siinäkin olisi hyvä syy lenkkeillä ja tehdä jotain asiaa hänen pihapiiriinsä. Suurin syy muunkin kuin pelkän hyötyliikunnan aloittamiseen on kuitenkin ehkä hieman rapistunut kunto ja pari talvikiloa. Jälkimmäiset tosin kertovat vain hyvää minun voinnistani, sillä kaupunkiaikoina olin välillä suorastaan kuihtunut. Nyt alan ehkä näyttää terveeltä ja levänneeltäkin, vaikkei peilistä varsinaisesti mikään nuori ihminen enää katsokaan.

Kävi nimittäin perinteiset. Ei opi ihminen virheistään. Kun tuli se puukuorma ja olin yksittäisellä arkivapaalla, niin olin tosiaan päättänyt ottaa sen urheilun kannalta. Puin aamulla ulkohaalarit päälle ja tulin sisälle vasta illalla. Koko päivän tein ensin lumi- ja sitten puutöitä. Ihanaa. Loppuvaiheessa alkoi ehkä jo väsyttää, kun tuli törmäily- ja kolhimisvaihe. Siinä kohdassa pitäisi ymmärtää lopettaa. Aina. Mutta ei. Unohtui se, etten ole enää täällä vain käymässä eikä ole paniikkia saada kaikkea tehtyä kerralla. Unohtui myös se, että vaikka oli lämmin haalari päällä, niin ulkona oli kuitenkin kylmä. Valmis yhtälö keski-ikäiselle, hieman rapakuntoiselle kropalle.

Siitä on nyt puolitoista viikkoa ja vieläkin on hermosärkyä ja jännitettä oikeassa kädessä hartiasta ranteeseen. Sehän on tarkoittanut unettomia öitä ja ärsyynnystä. Vastapuolella selässä on myös jokin ärhentelevä piste, mutta onneksi heikoin kohtani eli alaselkä on säilynyt suhteellisen vetreänä. Kyllä voi kipu tehdä ihmisen kiukkuiseksi ja levottomaksi. Osaa taas arvostaa terveyttä. Toki se, että on täytynyt pitää lihaksia vähän levossa mutta samalla liikkeessä - koska paikallaankaan ei voi olla - on kanavoitunut kätevästi pieneksi sisustusvietiksi yläkerrassa. Vaikkei tupakaan ole enää kylmä ilmalämpöpumpun ansiosta, niin lämpö edelleen nousee yläkertaan ja siellä vasta unettavan hellyyttävä ilmanala onkin, hyvä on ollut siellä puuhastella vedosta ja kylmästä kärsivän käsivamman kanssa.

Olen tuhertanut aika monta naistyötuntia miettien pikkumakkarin tunnelmaa ja taulujen paikkoja tai sitä, että tuleeko niitä ollenkaan. En ole varsinaisesti verhoja ikkunoissa pitävää tyyppiä, mutta makuuhuoneisiin ne kuuluvat ja sain kaivettua kaapeista aika monet ehdokkaat. Huvittavaa, miten mieli muuttui sitä mukaa kun perintökankaita löytyi. Laittaisiko räväkät retrot ja ryhdikkäät vaiko pehmeät tyttöverhot, joissa on ruusuja. Päädyin jälkimmäisiin, koska ne pehmensivät ikkunasta näkyvää lumisen jyrkkää maisemaa. Vaikka kuinka olen jauhanut, että jotain pitää tehdä tälle kotiseutumuseomaiselle mökkitunnelmalle, niin eikö ole taas yksi huone ihan mummola. Se saa olla nyt kevääseen saakka niin. Lämpimältä myös näyttää, ollaan kesällä sitten raikkaita ja merihenkisiä.

Ylläolevassa kuvassa vierassänky. Kävin hyväntekeväisyyskirpparilla etsimässä pehmeään tunnelmaan sopivia tekstiilejä ja löysin nuo kengät. Halusin ne kuvaan mukaan muistoksi. Niistä tulee ehkä minun uudet työmatkakenkäni, jotka jalassa kehtaa käydä palavereissa ja kaupassakin. Kirpparilta hankitut mahdolliset virheostokset eivät harmita niin paljon kuin uutena kaupasta ostetut. Varsinkaan jos on kyseessä hyvään tarkoitukseen menevän kirpputorin löytö tahi useampi. Mittailtiin myyjärouvan kanssa yksiä verhoja, että menisivätkö nekin sängynpeitoiksi. Leveydeltään kyllä! Mutta unohdettiin mitata pituus. Voin ottaa ne joko verhokäyttöön tai opetella ompelemaan koristetyynynpäällisiä. Tai pistää virhehankinnat takaisin kierrätykseen.

Kyselin siellä kirpparilla, että mitkä asiat heillä menevät kaupaksi kun minunkin pitäisi tuoda lahjoitustavaraa. Astiat! Jee! Olen jo pakannut yhden turhan juomalasisarjan valmiiksi ja mukaan lähtee myös isoäidin korkokenkiä sekä jotain vielä muutakin. Kirjoja eivät ota, ja sanoin etten minäkään saa heidän hyllymetrejään tutkia, etten vaan sorru taas uuteen opukseen, useammasta nyt puhumattakaan. Mukava kiireetön hetki oli se rupattelu kirpputorilla, vaikka yleensä minä olen kylillä ihan tuli hännän alla takaisin kotiin. Aina ei ole niin, kiva huomata. Vielä kun oppisi saman marketin kassajonossakin, jossa onneksi käyn vain noin kerran viikossa.

Niin se kuntoliikunta-ajatus liittyy siis siihen, ettei enää tulisi näitä savottavammoja kun yhtäkkiä ahertaa jotain liikaa. Näin talvella kun näköjään ei työpäivien ympärillä tule luonnostaan tehtyä mitään fyysistä - keväällä ja kesällä uskoisin nyhertäväni pihatöissä, mutta nyt sitä vaan istuu autoon ja ajelee kotiin tunnelmoimaan. Väärin! Nyt kun valoisa aika on pidentynyt, sitä ehtisi varmasti ilman otsalamppuakin ulkoilemaan oli mikä työvuoro hyvänsä. Sitten sitä olisi vähän paremmassa iskussa työleiripäiviinkin.

Edellisen kerran kun minulle kävi näin, että sain pitkäaikaisvammat hommista oli viime keväänä mökkiläisenä. Sitä ennen toissakesänä kun maalasin aitan korkeaa sisäkattoa innoissani. Viimeksi tein yhden toukokuisen viikonlopun yksin järjettömän määrän polttopuita kesän saunoja silmällä pitäen ja kaupungissa olinkin sitten pari viikkoa rampa. Ei sitä huomannut siinä innossa, kun klapikone lauloi auringossa takapihalla ja samalla ihailin jäistä vapautunutta järveä. Mahtava oli kärräillä itsetehtyjä puita kehikot täyteen. Matkaradio oli vieressä sen verran hiljaisella, etteivät linnut häiriintyneet.

Nyt ennen seuraavaa tirppojen pesimäkautta pitäisi kaataa kaadattaa puu tai pari ja tehdä sama homma. Voisi kyllä vähän talkoilla jollain porukallakin, niin ei menisi pelkästään oma fysiikka sekaisin. Mutta näillä pakkasilla on kyllä aika ihana vaan käpertyä sisällekin, vaikka nimenomaan tulisi ulkoilla ja ihailla korkealla kaukana olevaa taivasta, jonka valossa on jo lupaus keväästäkin. Tämä alkaa olla niitä aikoja kun tuhnuisen kaamosäherryksen sijasta sitä alkaa tuntea olevansa vähän niin kuin elossa taas. Oikein niin kuin voimissaan. Siitä ne harhaluulot myös hyvästä polttopuukunnosta vissiin syntyvät.

Myös sen hyväksyminen, ettei sitä siedäkään kylmää enää niin hyvin kuin nuorena... Minähän kestän tosi hyvin pientä palelua, ja sekin välillä kostautuu. Ei tule vanhuus yksin. Mutta nyt kun tällä viikolla käytiin lähellä kolmeakymmentä pakkasastetta ja nytkin on parikymmentä, niin onhan se sanomattakin selvää että villahousut pitäisi kaivaa esille. Toistaiseksi käytän kerrospukeutumistekniikkaa ja pilkkihaalareita. Myös työmatkoilla, jos sattuu että auto hyytyy ja joudun värjöttelemään tien varressa. 

Tien varresta tuli mieleen, miten naapurin kanssa juteltiin siitä, että miten se vaikuttaa ikkuna-asetelmiin, kun meidän ohi ei kulje kukaan kun asutaan pikkuisen päättyvän tien päässä. Vuoden lopussa kerrottiin toisillemme miten ihailtiin isojen teiden varsien talojen jouluvaloja. Tällä perällä niitä tuli laitettua vain itseä varten, jos sitäkään. Kaupungissa minä tykkäsin ympäri vuoden joskus sytyttää vaikka pöytälampunkin vain hämäränä päivänä ikkunalle ohikulkevia koiranulkoiluttajia varten, mutta nyt sellainen on tavallaan turhaa. On mielenkiintoista psykologiaa sekin, että näin sitä sitten täällä metsän keskellä tekee tunnelma-asiat "vain" talossa asuvien tai muuten vain viihtyvien iloksi. Kukaan ei kylillä tiedä, miten soma on Helsingin lipastoni päällä tupaa valaiseva perintölamppu.

Naapuri toi tänään minun postini lisäksi tuoreita sämpylöitä. Naurettiin sille kesäiselle ajatukselle, joka meille syntyi uutena vuotena presidentin vaimon ihanasta luomumekosta. Että aletaan me tehdä horsmista hameita. Samaan aikaan kylässä ollut Nuoruusystävä sai meistä koomisen vision, että siinä ne emännät sitten kulkee hulahulahorsmahameissaan ja fiilistelevät satoa, jota täällä riittää. Puhuttiin, että pitäisi oikeasti opetella niittämään. Joku saisi neuvoa sen oikean kulman, mihin terä pitää asettaa.

Minä hipelöin toissapäivänä rautakaupassa sellaista pumppua, jolla saisi kasteluveden järvestä nostettua pihapiiriin. Paitsi että Taatan vanha saattaa olla jossain liiterissä vielä tallessa. Pitää siivota ensin ennen kuin ostaa mitään. Kevät alkaa olla niin mielessä, että tulee katseltua kaikkea vähän sillä silmällä. Olen säästänyt herkkusienirasioita esiviljelyksiä varten. Töissä huomannut ajattelevani toimiston ikkunaa - että se olisi kätevästi etelään päin, eikä sen alla ole kuumaa patteria. Puhuin pomolle, että siihen saisi hyvän esikasvatuspaikan jos vähän järjestelisi työpöytiä. Hän ilmoitti, että "saat tehdä ihan mitä vaan, kunhan kukaan ei sotke papereitani" - !! - Saan siis viljellä siellä, kun kotona ei ole kunnon aurinkoista ikkunaa. Meidän toimisto on sen verran boheemi muutenkin, että sinne kyllä pari kurkkutaimea sopii hyvin.

Puutarhalehteä lukiessani kirjoitin lapulle ylös "porkkana". Viime keväänä Helsingissä kasvatin kokeeksi ruukussa porkkanannaattia, josta syntyikin nätti kukkanen. Olinkohan edelläkävijä. Nyt nimittäin porkkanaa markkinoidaan myös vähän niin kuin trendiperennana. Kaunis on se. Minä aion tehdä sen naattikokeilun täällä maahan sitten kun sen aika on. 

Myös Helsingin virkavapaaesimieheni soitteli kuulumisiani ja varovasti kyseli, että voikohan buukata minua siellä sijaistavan ihanan tyypin koulutukseen huhtikuussa vai olenkohan palaamassa. Minä nauroin luuriin vilpittömästi, että luuleeko hän tosiaan että tästä talvesta täällä selvittyäni muka jättäisin maaseudun kevään koittaessa. Tai oikeastaan ollenkaan. Hän ymmärsi hyvin ja korosti, ettei minun tarvitse vielä mitään päättää - vaikka kaipa se alkaa olla kaikille selvää jo nyt että en minä ihan heti täältä lähde kun vasta koen rentoa sopeutumista.

Minä jatkan hidasteluani, mutta viikot menevät tosi nopeasti. Pakkasilla linnut syövät niin paljon, että päivärutiineihin kuuluu ruokintapisteiden täydennys. Nyt ovat tulleet urpiaiset, joita en ollut ennen täällä nähnyt. He liikkuvat hilpeässä parvessa, joka saa kollektiiviseen päähänsä yhtäkkiä lehahtaa puusta toiseen tai kokonaan hetkeksi pois. Luulin ensin varpusiksi, mutta viisaammat taas valistivat. Ystävä tiesi kertoa, että etelänmaissa urpiaisia pidetään häkkilintuina. Kamala ajatus!

Hänellä on asiaa. "Olisiko sinulla hetki aikaa puhua lintujen oikeuksista?"

Ankariin pakkasiin kuuluu lintujen elossa säilymisen ihmettelemisen lisäksi kaikenmoiset kommervenkit. Terassin ovi - josta kuljetaan - on vain sellainen yksinkertainen falskaava. Siihen vielä joskus tulee tuulikaappi, mutta nyt olen virittänyt vanhan päiväpeiton sen eteen estämään pahinta kylmyyden valumista sisään. Kynnyksellä on pötköllään toinen pilkkihaalareistani. Tiellä tietenkin, ja joka kerta kun kuljen edestakaisin, kiroan näitä järjestelyjäni. Pipo löpsähtää silmille päiväpeiton osuessa siihen ja kompurointi haalariin on arkea.

Sitten minä kohennan tulta takassa ja mietin sytytänkö tänä iltana pihavalot, vaikkei kukaan tulisikaan.

Lens lintunen mökkini lasille

ja lauloi kaunihisti.

Moni otti kiinni sen lintusen

ja sen vangiks häkkihin pisti.

Minä annan sen laulaa lasilla vain

ja käyskellä kädelläni,

minä syöttelen pieniä murusia sille,

mut syöttelen sydäntäni.

Moni sulki sen lintusen häkkihin

ja sen suuhun ryyniä pisti.

Mut eipä se sitten laulakaan

niin kuoleman-kaunihisti.

(Eino Leino, 1898)