Suhteelliseen hiljaisuuteen.

Tässä kun olen ollut vähän niin kuin pakkolomalla joulun työvuorojen jälkeisessä flunssassa, on ollut ihmeesti aikaa summailla tunnelmia ja vuotta, joka kohta päättyy. Olen aina ollut vuodenvaihteen ystävä - sen verran tykkään ihan symbolisistakin puhtaista pöydistä. Minusta on mukava kun almanakka kerran vuodessa tarjoaa sellaisen. Voin tehdä suunnitelmia. Tosin olen tunnettu suunnittelemisesta muutenkin, että sinänsä mikään ei muutu.

Meillä on sellainen Nuoruusryhmä, jota yhdistää siteet tänne maalle. Yhteisessä seitsemän tyypin whatsapp-viestiketjussamme vuosi sitten kyseltiin toistemme uudenvuodenlupauksia ja lueteltiin omiamme. Ilmoitin, ettei tipaton tammikuu ole minua varten ja tuskin alan kuntosalillakaan käydä, mutta juhlavasti kerroin aikovani pitää maallemuuttoagendaa tapetilla vuonna 2018. Ja kas - tässä minä nyt Ryötönperälle muuttaneena tätä kirjoitan. Kuumeessa, joten tuotokseni laatu saattaa tulla olemaan mitä tahansa - mutta muistoksi edes itselle.

Olisiko ensimmäinen uudenvuodenlupaus, jonka olen oikeasti pitänyt. Sain sen verran meteliä aikaiseksi omista haaveistani, etten varmaan olisi kehdannut kohdata tätä vuodenvaihdetta jollen olisi edes yrittänyt. Olen pysynyt nyt kolme kuukautta pois kaupungista. Kärpäsenkakka elämänkaaren kannalta, mutta minulle vähintäänkin lehmänläjä. Lähetin tänään miesväen sinne hakemaan viimeistä pakettiautokuormaa niin että saan loputkin tavarat tänne. Huomasin odottavani paria huonekalua aika innokkaastikin, vaikkei tänne mitään enää mahdukaan. Mittanauhan kanssa suunnittelen lipaston paikkaa ja mietin, mitkä astioista pitäisi kierrättää hyväntekeväisyyteen niiden kaikkein rakkaimpien tieltä.

Koskaan tämän paikan lunastamiseni - eli kevään 2010 - jälkeen en ole ollut täältä pois kolmea kuukautta. Pisin aika lienee pari kuukautta sydäntalvisin ja silloin kun äiti kuoli syksyllä 2011. Mietin nuhassa köllötellessäni, että aika monta vuotta on tullut ravattua neljän tunnin matkaa alvariinsa edestakaisin. Ei ihmekään, että alkoi pikkuhiljaa väsyttää kun tunneside tänne on niin suuri. Ihanaa nyt kun on saanut pysähtyä asumaan. Enää en ole täällä kuin kotonani, vaan kotona. Ja sietääkin, sillä kaupungissa ei toistaiseksi ole enää huushollia, eikä tulekaan jos päätän keväällä jatkaa virkavapaatani. En odota ensi vuodelta mitään muuta kuin seesteisyyttä, mutta sen verran päätöksiä pitää tehdä että ilmoittelen Helsingin työnantajalle suunnitelmistani.

Jospa uudenvuodenlupaukseni tavaroiden kierrättämisen ja poisheittämisen lisäksi olisi sekin, että heti vaikka loppiaisen jälkeen alan selvittää sitä virallisen asumisen siirtämistä tänne. Olin odottanut, että tuleekohan jokin paniikinomainen tunnetila kun tajuan, että nyt sitten Ryötönperä on toistaiseksi ainoa koti. Oikein olen tutkiskellut pulssiani tiluksella kuljeskellessani ja öisin joskus hereillä. Ei. Ei se ole kiihtynyt siitä ajatuksesta ollenkaan. Vaan jotain vapauttavaa on ilmassa todellakin. Riittää että olen täällä, ei tarvitse lähteä pois.

Ystäväni varpuspöllö-Mirva vartioi ja pitää pihapiirin hiirikannan aisoissa.

Nyt tulee kliseeosuus. Minut hyvin tuntevat tietävät, etten todellakaan ole mikään elämäntapaintiaani tai ollenkaan erähenkinenkään. Vallan mukavuudenhaluinen olen, enkä toimi kovin esimerkillisesti edes kestävää kehitystä ajatellen. Siitä huolimatta en olisi uskonut, että suhteeni luontoon muuttuu tänne asetuttuani näinkin nopeasti. En ole vielä edes käynyt kunnolla metsäretkillä, vaikka sellaiseen olisi mahdollisuus kahden metrin päästä. Luontosuhteeni on aina ollut lempeä. Silti olen edelleenkin vähän säpsähteleväinen jos menen pihapiiriäni kauemmas. Se lienee tervettäkin. 

Olen nyt vain yhä vakuuttuneempi siitä, miten minulle tekee hyvää astua aamulla ulos suhteelliseen hiljaisuuteen. Siihen toki kuuluu kaukaiset autojen äänet ja lumiauran. Siitä siis suhteellisuus. Satunnaiset hävittäjäharjoittelijat ja paikalliset pienlentäjät. Joululahjaksi mökkinaapurin saama mönkijä ja metsästysaikoina yksittäiset paukahdukset sekä koirien haukunta. Mutta siihen kuuluu myös nyt tunnistamani pikkuhaukan kiikitys, jäisten riippakoivunoksien helinä ja nyt kohta sekin suhina kun klapikoneen päällä pressu lepattaa myrskytuulessa. Viime yönä hetkellinen pakkanen paukutteli talon nurkkia, ja se kuulosti kotoisalta kun nyt viisastuneena tiesin mistä se johtuu.

Osa meistä ihmisistä on urbaaneja, mutta minun paikkani ei ole uusissa sushibaareissa tai kahviloissa. Esimerkiksi juuri edellä mainittu äitini oli mielestään urbaani. Ja silti kaipasi aina tänne, mutta ei kyllä - kaikella rakkaudella - osannut operoida yhtään edes tulipesien kanssa kesälläkään. Osti minulle sähkövispaimen, että sai kermavaahtoa mansikoihin. Minun vispaamana. Ja nyt ei saa ymmärtää väärin. Arvostan kaupunkia, olenhan nukkumalähiön kasvatti ja myöhemmin Kalliossa hyvinkin viihtynyt! Mutta bataattitikkuperunani dippeineen valmistan kömpelösti itse, jos mieli tekee. Toivottavasti en kuulosta ylimieliseltä.

Osaan tulkita ilmanalaa siten, että pönkkään takan lasiluukut kiinni ja suljen pellin myrskyssä - siis jos en polta puita samaan aikaan. Myrskyjä on vielä ollut aika vähän ja nyt jännityksellä odotan tätä luvattua. Leikin nuhassa Alaskaa ja toivon että se jääkin leikiksi, eikä puita kaadu. Olen jo lorottanut juomavettä valmiiksi kannuun ja puhelin tuolla latautuu. Suuri maallemuuttaja varautuu sähkökatkoksiin. Onneksi on hyvä otsalamppu ja vielä vähän kuivia puita takkaan laitettavaksi. Tuikkukynttilöitä ehkä riittävästi. Voi olla ettei myrskytilannetta tulekaan, mutta pienessä mittakaavassa se voisi olla jännääkin.

Eilen hän ilmaantui pihapiiriin, en ole ehtinyt vielä nimetä. Pyrstötiainen!

Kirjoitin jo eilen - mutta deletoin nuhaturhautumiskiukussani sen - että alattekohan te pelätä, että minusta tulee semmoinen ihminen, joka vannoo puiden halailun ja kivien hivelyn nimeen. Että ilman sellaista suhdetta luontoon ei muka pärjää tai ole onnellinen. En minä ihan niin paljon ajatellut muuttua. Kyllä siitä sähkö- ja vakuutusyhtiötkin pitävät oikein hyvin huolen, että pysyy kiinni yhteiskunnassa. Siinä mielessäkin olen entiseni, että tökkään laskut kirjoituspöydän ylälaatikkoon ja "unohdan" ne sinne palkkapäivään saakka. Tykkään ihan myös Yleareenasta ja Netflixistä, vaikka molemmista onnistuin vapaapäivillä valitsemaan ihan käsittämätöntä huttua - siitä on meidän perheessä tullut jo yleinen vitsi. Että kun minä valitsen elokuvan, niin varmasti siellä joku miimikko illistelee - ja minä kuvittelen, että näin sitä sivistytään.

Parempi on pysyä tutuissa ohjelmissa. Paitsi että minussa on herännyt aivan loistava käsikirjoittaja niitä surkeita valintoja kommentoidessani. Sain siis sellaisen palautteen. Olenhan kerran käynyt kahden viikon intensiivikurssinkin aiheesta. Olen ennakoinut kuolemattomia lauseita, esimerkiksi "You are not my mother." Hehe. Sitäkään ei olisi tapahtunut, jos olisin ollut terve taannoisilla vapailla. Huijaan itseäni, että kuumeettomana olisin ihan varmasti tyhjentänyt lipastoja ja kaappeja siirtämisiä varten. Tehnyt polttopuita. Nyt olen vain sytytellyt kynttilöitä ja lähinnä pitkästynyt ja nukkunut.

Kun tästä flunssasta herään, on päivä taas muutamaa sekuntia pidempi. Puhdasta pöytää ehkä symbolisoi tuore lumi. Minä suljin liiterin ovetkin, ettei sada sinne sisään auton päälle. Vaikken minä vielä huomenna ainakaan minnekään lähde tässä taudissa. Lumiauramies kävi suurkoneensa kanssa jo pihapiirissä pyörimässä, vaikkei olisi ollut pakko. Ehkä hän teki tilusten tarkastelua ja auraussuunnitelmaa, kun täällä nyt asutaan. Hyvin oli hoksannut, ettei enää tänä vuonna - ensi vuonna varsinkaan - voi liiterin liukuoven eteen tehdä sitä perinteistä kasaa. Sieltä minä nykyään muina naisina peruuttelen liikenteeseen. Tai siis ensin kasvihuoneen taakse niska kenossa ja sitten ykköselle ja menoksi.

Sheriffillä alkaa olla tiukat paikat kun muutkin ovat hoksanneet ruokapisteen.

On vielä asioita, joista minut erottaa kaupunkilaiseksi. Työmatkapukeutuminen on niistä ilmiselvin. Koska töissä aina kuoriudun naulakkoon ja näytän sen jälkeen ihan normaalilta, niin en jaksa välittää mitä matkalle heitän niskaani. Joskus olen unohtanut, että minulla on palavereja muuallakin ja pitäisi olla edustava. Häpesin itseäni vähän terveyskeskuksessa kun tepastelin siellä liiteriin hankituissa talviturvakärkikengissäni ja polvipituisessa vakosamettitakissa, jonka vetskari ei mene kiinni. Liian iso raitapipo hätäponnarin päällä löpsöttämässä niin, ettei tukkaa näy alta ollenkaan. Näytin kaljulta hullulta. Mutta ei se mitään, olen kai onneksi jo ihan riittävän uskottava ja pidetty ammatillisesti. Tai niin ainakin luulen.

Työmatka-asuni ovat silti herättäneet avointa hilpeyttä välillä työkavereissani ja asiakkaissa varsinkin. Jos he kulkevatkin siisteissä vermeissä, niin on heissäkin aivan inhimillisiä piirteitä, tietenkin. Leivontavimma, esimerkiksi. Tapaninpäivänä törmäsin työkaverin mieheen kaupassa. Liivate puuttui. Kun työkaverini leipoo, muu perhe tottelee tai on vähintään hiljaa, että spektaakkelista tulee täydellinen. Samassa perheessä on aika ihana Liisa-koira, joka potee vieläkin huonoa omatuntoa kun söi viisi vuotta sitten luvatta piparkakun. Tapasin hänet joulupäivänä ja annoin kriisiterapiaa, ja taisin saada sitä eläimeltä samalla takaisin itsekin.

Aion ensi vuonna käydä myös kampaajalla, koska täällä kaikilla on tukka aina hyvin. On ikävä Helsingin-Johannaa, mutta tuuraajaksi saattaa maalla korvautua yksi suosittu tuossa parin kilometrin päässä. Hänet kaikki muut tuntevat, mutta minä en vielä. Kysynköhän suoraan, onko hänelläkin hevosharrastus niin kuin kaupungin kampaajaystävällänikin. Siellä se jäi aina suunnitteluasteelle (sekin), että lähden mukaan hevostelemaan. Mutta täällähän mahdollisuudet ovat tavallaan lähempänä. Kymmenen minuutin päässä kaikki. Ihmeellistä. Ja ihmiset kun luulevat, että kaupungeissa kaikki on käden ulottuvilla.

Se nyt ei varmaan yllätä ketään, että en vielä ole täällä läheisten ihmisten lisäksi kaivannut kaupungista mitään. No, ehkä joukkoliikennettä, ettei tarttisi ajaa. Kyllä minä siihenkin vielä sopeudun ja kohta varmaan lakkaan kynsiä pyryssä tien päällä suhatessani. Jos siis olisin kynsiä lakkailevaa tyyppiä. Seuraavaksi autoon liittyen on luvassa oikeanpuoleisen polttimon ja öljyjen vaihto. Sitten katsastus. Lahjon jonkun miehen hoitamaan sen, koska en osaa käyttäytyä katsastuskonttorilla. Protokolla hukassa.

Naapuri soitti äsken uudenvuoden soiton, mutta kuuli äänestäni että sairastan. Vielä hetken mietin, että menenkö silti katsomaan pari tangolaulua telkkarista pienen kuohuviinipullon kanssa. Jos löytäisin tähtisadetikut jostain, niin voisin oikein yllättää ja alkaa riehakkaaksi. On oikeastaan ihanan arkista ja kotoisaa, että vuosi vaihtuu näin. Olen sekä sisäisistä nuhatekijöistä että ulkoisista myrskysyistä johtuen nalkissa talossani, jonne päätin muuttaa. Luomakunta yrittää koetella ja minä se vaan viihdyn. Huono omatunto on sairastamisesta tietenkin työsyistä, mutta mitä minä nyt lasisin silmin töissäkään pyörimässä tekisin. Enemmän olisin haitaksi kuin hyödyksi, ja jälkimmäistähän minä olen tänne maalle halunnut tulla olemaan. Ihanaa, jos se ensi vuonnakin jatkuu - olla tärkeänä muiden joukossa vähän jeesinä toisille kanssakulkijoille. Paikkakunnalla, joka tietämättään ihmisineen minut saattoi aikoinaan pelastaa, kun olin teini ja perheessäni vaikeat ajat.

Minä, luontokappale ja luonto. Lavastettu tietenkin. Paras eläinystäväni Virtanen jaloissani siinä.

Nyt maksan takaisin ja aina vaan tuntuu, että pöllöjen, lintujeni ja tämän taivaan alla olen saamapuolella.

Tänään hän on kriittinen
hänen nenänsä on sinisen punertava
ja hän on kriittinen
että minun runoihini on tullut
turhaa lavertelua vai mitä hän meinaa
että niiden pitäisi olla tiiviimpiä
minä vastaan
sanon
kun kirjoitan olen sienimetsässä
ja sieniä ei löydä muuten kuin kuleksimalla
kiireettä sinne tänne
ja kun löydän sienen en ota vain lakkia
otan myös varren ja tyven
ja rihmastonkin haluan mukaan
vaikka se olisikin lyhytnäköistä ja tyhmää
mutta runon pitää olla kokonainen kasvi
eikä pelkkä itiöemä
hyvä runoilija
ei tee runoja
vaan etsii niitä.

(Pentti Saarikoski) 

Hyvää vuotta 2019, rakkaat siellä!