HARAVANPYÖRÄ

Alkoi pitkästä aikaa tuulla ja lauhtua. On äkkiä tallennettava ylös talveen siirtymisen tunnelmat, vaikka melkein täytyisi toisella kädellä pitää kiinni takanluukusta. Se meinaa loksahtaa auki tuulenpuuskassa, vaikkei ole edes myrsky. Tuulee vaan. Savun hajua ilmaantui sisälle, mutta kun äsken kävin ulkona patsastelemassa, niin tarkistin että kyllä se pääasiallinen savu piipusta kumminkin tulee. Ehkä hormi on vaan yllättynyt säätilan muutoksen vaikutuksesta, oli ehtinyt jo tottua tyyneen pikkupakkaseen, jossa ihan idyllisesti vain savu leijaili taivaisiin juuri niin kuin pitääkin. Olen aina tykännyt puiden polton kodikkaasta haisusta, vaikka näin keski-ikäistyen olenkin muuttunut käytännön asioissa nuoruutta säikymmäksi. Niin että sisälle tussahtava savukin saa säikähtämään. Puhumattakaan havupuiden polton räiskynnästä - syy siihen, miksi pidän tulia takan lasiluukut kiinni. Toisaalta - en pelkää enää kummituksia tai sensellaista. Että jotain rationaalisuutta se ikä ja kokemus ...

Kesän onkimatopurkki on nyt lyhtynä ystävän nurkista löytyneessä rapumerrassa. Muistona jäättömästä vedestä. On ollut hilpeää draamaa - ainakin jälkikäteen ajatellen. Nimittäin kärpänen. Naapurilla sellainen oli löytänyt sisälle viimeisissä lokakuun lämpimissä sumusäissä ja viihtynyt keittiön kattolampun luona pörräämässä monta harmaata päivää valonlähteestä iloiten. Kunnes oli uupunut ja löytynyt keskeltä pöytää menehtyneenä. Kärpästen aika alkaa tältä vuodelta olla vissiin ohi, todettiin. Niin kuin ovat loppuneet myös laineiden liplatuksen kuuntelemisen kelit. Sunnuntaina minä sitä äänimaailmaa mieleeni talletin vasiten lämmittämällä päiväsaunan, sillä edellisestä rantatunnelmoinnista oli jo viikko. Autuaan tietämätön olin silloin vielä omasta kotikärpäsestäni. Hän riemastui sitä rantasaunaa seuraavana yönä liiterin seinään virittämästäni sesonki valoasetelmasta. Jouluvaloista tuntuu vielä liian aikaiselta puhua. Olin nimittäin vapaalauantainani puunkannon palkinnoksi ...

Pian on käännettävä vene. Olen viipynyt täällä jo niin kauan, että kirjaston kirjat ovat myöhässä. Aika ei pysähtynytkään maalla, vaikka jotain sellaista ehkä kuvittelin. Mökkiläisenä se aina pysähtyi. Tällaisia terveisiä ihan ensi käteen muille luonnon keskelle muutosta haaveileville. Metsäneläinten kiire tarttuu juuri kun on kuvitellut päässeensä eroon kaupunkilaisesta hektisestä mielenlaadusta. On tunne, että koko ajan on varauduttava kaikkeen - nyt ensi hädässä talveen, mutta varmuuden vuoksi kaikkeen muuhunkin.   Jäätävään tihkuun. Pakkaseen. Lumeen. Pysähtyneisyyteen. Myrskyyn. Loputtomaan (ihanaan) sumuun, josta uutisoitiin betoninharmaana. Sitä se ei täällä ole. On sellaisia vaatimattoman eleettömiä kauniin sävyjä maisemassa vieläkin, ja niitä on ollut melkein syntisen ihanaa ihailla samalla kun olen saanut kaupungista viestejä, miten on ankean harmaata. Minä kyllä muistan sen. Muistan myös senkin - tietenkin - miten katuvalojen alla tuntui joskus kotoisalta...