Hieman viisautta.

Pian on käännettävä vene.

Olen viipynyt täällä jo niin kauan, että kirjaston kirjat ovat myöhässä. Aika ei pysähtynytkään maalla, vaikka jotain sellaista ehkä kuvittelin. Mökkiläisenä se aina pysähtyi. Tällaisia terveisiä ihan ensi käteen muille luonnon keskelle muutosta haaveileville. Metsäneläinten kiire tarttuu juuri kun on kuvitellut päässeensä eroon kaupunkilaisesta hektisestä mielenlaadusta. On tunne, että koko ajan on varauduttava kaikkeen - nyt ensi hädässä talveen, mutta varmuuden vuoksi kaikkeen muuhunkin.  

Jäätävään tihkuun. Pakkaseen. Lumeen. Pysähtyneisyyteen. Myrskyyn. Loputtomaan (ihanaan) sumuun, josta uutisoitiin betoninharmaana. Sitä se ei täällä ole. On sellaisia vaatimattoman eleettömiä kauniin sävyjä maisemassa vieläkin, ja niitä on ollut melkein syntisen ihanaa ihailla samalla kun olen saanut kaupungista viestejä, miten on ankean harmaata. Minä kyllä muistan sen. Muistan myös senkin - tietenkin - miten katuvalojen alla tuntui joskus kotoisalta, useimmiten ei. Koska oli se äänimaailmakin. Ja tuulitunnelit riepoivat. Voi olla että helmikuuhun mennessä olen valmis vaihtamaan pimeyden meteliin. Hah, tuota en usko itsekään. Onneksi tässä yläpuolella joskus kuulee hävittäjälentueen harjoittelevan yötä. Viideltä iltapäivällä!

Yhtenä aamuna töihin lähtiessäni löysin itsestäni hieman viisautta. Ja sitä kautta rauhaa tekemättömien tilustöiden aiheuttaman stressin tilalle. Minulla on nimittäin uusien työkavereideni joukossa myös sellainen ihminen, jolla on paljon kotieläimiä. Ei siis vain "pelkkiä" lemmikkieläimiä, vaan perinteisiä pientä kotivaraa tuottavia yksilöitä laumoineen ja parvineen. Silkkikanojakin! Työkaveriltani ei kysytä, onko ilta- vaiko aamuvuoro, vaiko molemmat peräkkäin - ei ole hänellä varmaan aikaa istua portaalla ja kirota kuinka on jokin talvihuivimuuttonyssykkä vieläkin siivoamatta paikoilleen ja torppa edelleenkin lähtevän laivan näköinen.

Hänen on lähdettävä ruokkimaan, siivoamaan, lenkittämään - liikuttamaan - oli oma biologinen kello tai mieliteko mitä hyvänsä. Minulla itsekkäänä hidastelijana on varaa täällä vaan istuskella ja miettiä, mistä läjästä löytäisin huomiset työvaatteet. Ja kuivimmat hupipolttopuut. Tein toissapäivänä jälkimmäisiä kymmenen kottikärryllistä, eikä se ole edes paljon. Se on vain sopiva yksittäisen arkivapaan määrä, että jää energiaa kirjoitellakin vähän. Ei ihme, että runoilijat asuvat Helsingin Kalliossa, sillä siellä ei vie polttopuusavotta aikaa.

Viisauteni liittyi siihen, että minulla on tavallaan liikaa aikaa olla hieman itsekeskeinen. Raportoin sen heti tälle edellä mainitulle työkaverille kun satuttiin olemaan samassa vuorossa. Hän muisti kertoa kanojen munineen taas. Se oli vastaus edellisviikon kysymykseeni - kun huoletti tirppojen tilanne. Hyvin niillä menee nyt. Meillä on suunnitelma. Heti kun sattuu sopivasti vapaata kummallekin, minä menen opiskelemaan eläinten hoitoa.

Tulen varmasti samaan huutia hevospersoonalta, jättikoirilta ja mitä luultavimmin myös kukolta, ehkä myös pässiltä. Duuniaan hoitavilta kissanuorukaisilta, jotka ovat kuulemma oransseja. Odotan sitä kovasti. Saan eläinterapiaa lisää ja samalla sitä realismia lemmikkihaaveille. Toistaiseksi villilinnut saavat riittää. Kohta niistä kyllä joku istuu päähän - totesin tänään. Nimittäin kun olen yksin tontilla, eivät varo enää juuri lainkaan. Ruokinnan kiva puoli. Varjopuoli on kylillä käymisen pakko, kun on haettava lisää ruokaa niille. 



Jatkuva Halloween liiterissä.

Toinen työkaveri ilahtui vilpittömästi kun kuuli, että minulla on tapana laittaa alakerran makuuhuoneen ovi kiinni vaan. Niin eivät näy röykkiöt. Riittää kun tuvan yleisvaikutelma on suurinpiirtein soma. Hänellä on kuulemma sama piirre. Ihan sama minkä huoneen tai kaapin oven avaa, niin on horror vastassa. Huoneita minulla ei ole montaa täällä, ja kaappejakin vain pari - järkyttävässä järjestyksen puutteessa. Mutta ei se mitään - muistan jo nuorena oppineeni ihmisyydestä tai itsestäni sen, että muutto ei tarkoita muutosta henkilökohtaisissa taipumuksissa, joten miksi se olisi tapahtumassa nytkään.

On minulla ollut siviilisosiaalielämääkin. Pyhäinpäivänä oli vapaata ja lähipiiri kaupungista tuli tänne. Ihanaa! Melkein vieläkin on ruokaa jäljellä. Viikonloppu oli liian lyhyt. Jouduttiin pikakelaamaan kuulumiset ja halloweenista syntyi vähän aikuisen väkinäinen kun kummitusjuttujen sijasta tuli mieleen vain lottonumerounet ja politiikka. Puutarhaekspertti möyhi Ryhtimaan, talon etualan joutomaapenkin - johon tulisi nyt hankkia kukkasipuleita ja kaiveli maa-artisokkia! Minulla oli niitä ja keitto oli mahtavaa. Miesväki leikkasi Paskakaivosyreenin. Minä hermoilin rantasaunan lämmityksessä, koska nuohooja oli tulossa vasta maanantaina.

Näköjään kun rakastaa jotain paikkaa - sen menettämisen pelko saattaa kasvaa liian suuriin mittasuhteisiin, ja piipun rominan aikoinaan kuultuani - suhde rantasaunaan on suhteettoman varovainen. Minun on ainakin oltava itse paikalla jos se palaa, ja silläpä en näköjään anna enää kenenkään muun sytyttää sinne tulia ennen seuraavaa remonttia. Mutta pyhäinpäivän päiväsauna saatiin, ja myöhemmin pimeässä tehtiin retki postilaakoille otsalampun valossa. Liimattiin minun nimeni isoisän nimen yläpuolelle ja raportoitiin siitä someen että kaikki saivat tietää. Taatan nimi sai jäädä vielä, vaikka hän kuoli yhdeksän vuotta sitten. Niistä yhdeksästä vuodesta kahdeksan on ollut minun hallintokauttani täällä.

Arkielämäni täällä jatkui kaupunkilaisten auton perävalojen hävittyä mökkitien mutkaan.

Nuohoojalta tuli tuomio, mutta ei fataali. Piipun näkyvät osat on muurattava mieluiten heti uudelleen. Niin kauan kuin savu tulee piipusta, saapi rantasaunaa käyttää. Minusta se on pelottavaa siltikin. Näköjään melkein toivoin ultimaatumia suorastaan, jolloin se olisi pakko korjata. Heti. Taas on oravaolo - että kiire kiire kiire, hätä hätä! En halua nähdä sitä päivää kun savu tulee repaleisesta hormista sisälle, sisäkattoon, lattiaan ja tulipaloon. Saatan olla dramaattinen mutta varovaisuuskin voi olla hyvästä.

Oravaolo ei ehkä olekaan hyvä ilmaisu. Välillä minun kolme hömpöttävältä vaikuttavaa talviharmaantuvaa ja pulskistuvaa kurreani nimittäin vaikuttavat ihmeen seesteisiltä ja rennosti vaan kuljeskentelevat saunapolun yli, kissojen haudan kivillä ja niillä toisilla sammaleisilla. Ovatkohan he ymmärtäneet, että ruokaa ei olekaan pakko kiidättää piiloon hysteerisesti vaan että sitä kyllä riittää sen keltasadetakkisen ihmisen toimesta, joka olen minä. Eivät kirmaa enää pakoonkaan minut nähtyään.


Ränsistynyttä on - ex-linnupönttöprototyyppi edellyttää pientä fiksausta.

Jotta maailma ei pienenisi liikaa, olen poistunut turvasäteeltäni ja tehnyt jopa retken Keski-Suomen puolelle. Jyväskylään. Tiistaina aamuvuoron jälkeen. Niin sitä vaan löytää itsestään kiinnostusta maakuntamatkailuun kun on tarpeeksi mökkiytynyt. Se oli sillä tavalla extreme-retki, että minä ajoin. Pimeässä tihkussa, vastaan tulevaa liikennettä todellakin vastaan vieraissa mutkissa. Olin nuoruusvuosien hengessä tarjoutunut ajajaksi ja mentiin Vakiopaineeseen katsomaan muiden biisinikkareiden esilletuloja. Ihan älyttömän hyvä matka. Ajoin kuulemma hyvin. Itsevarmuuteni ratissa on kasvanut ja oli hauska nähdä vanhoja opiskeluaikojen seutuja. Nostalgiaretki.

Kun ajoin kotipihaan puolenyön jälkeen, soitin kaupunkiin ja menin nukkumaan, mutta sitten on ollut mielessä taas se, että on tässä edessä hyvä talvi jos saadaan Nuoruusystävän kanssa lauluntekoharrastusta jatkettua. Ja pakkohan se on! On hyvä tehdä ja kokea välillä muutakin kuin töitä, kotitöitä ja portaalla istumista. Vaikka menee se arki sujuvasti niinkin täällä maalla, mutta olen ajatellut vaatia itseltäni enemmän.

Toisaalta olen välillä joutunut ihan tolkuttamaan itselleni, että sitä rauhoittumistahan minä tulin hakemaan. En ole koskaan ollut mikään suorittajatyyppi, mutta suorittamista suunnitteleva kyllä - ja melkein luulen sen aiheuttavan enemmän turhaa päänvaivaa kuin oikeasti olisi edes tarpeen. Vaikka olenkin hieman laiskanpulskea, niin en minä ihan pelkästä vetkuloinnistakaan tykkää. Paheeni on ehkä se, että teen lähinnä mitä huvittaa - en sitä mitä järjestyksen nimissä pitäisi. Jotenkin silläkin filosofialla vaan on tullut pärjättyä, joten pitäisi heikoillakin hetkillä muistaa se itsearmollisuus vaan.

Joskus se on vaikeaa, jos on ollut odotuksia itsensä suhteen ja tuleekin muka alitettua rima.


Kummitusvaikutelmaa lisää emännänlipaston remontoitava yläkaappi, josta en luovu.

Sysipimeään ei enää tarvitse varautua. Se on jo täällä ja kestää seuraaviin lumihiutaleisiin tai pakkaskirkkaisiin saakka. Otsalamppuni on nyt korjattu ja pärjään aamuyössä autolle ilman että jätän pihavaloja palamaan. Pidän sitä mukanani työmatkalaukussa niin, että jos vaikka sattuu olemaan sähkökatkos iltavuorosta palattuani (jolloin pihavalot on jätetty päälle), niin näen hyvin tulla kotiin sisälle.

Suunnittelen tekeväni riemukkaat kutsukortit naapurin leskirouvan haaveilemiin pikkujouluihin, joiden päivämäärä on melkein jo lukittu. Voin viedä sitten postilaatikoihin. Täällä kirjeposti on iso juttu, jota odotetaan ja josta ilahdutaan. Kyllä se varmaan niin on kaupungissakin, mutta on siinä pieni ero. Yksi puheenaihe on aina se, tuliko posti ajoissa ja sitä saatetaan odotella postilaatikoilla jo valmiiksi. Jonain arkivapaana minunkin täytyy kokea se ja mennä naapureiden kanssa vaihtamaan kuulumisia risteykseen. Tiistaisin tulee vain mainoksia. Se voisi olla minulle hyvä päivä, niin ei tarvitsisi laskuja pelätä.

Postin lopullisen kääntämisen lisäksi minulla on edelleen listalla se virallinen paikallistuminen eli kirjoille tänne siirtyminen. Koska en vieläkään ole alkanut hoitaa vapaa-ajan asunnon muuttamista pysyväksi, minusta tulee ehkä tilastollisesti paikallinen asunnoton. Vähän nolo ajatus, mutta niin se voi ehkä mennä. Posti tulee mökille niin kuin pitääkin, mutta en saa olla täällä kirjoilla. Pitää vielä selvittää, mutta arkivapaalla on niin kiva tehdä muutakin kuin pohtia virallisia.

Esimerkiksi ihailla ruokintapisteille ilmaantuneita sheriffejä. Töyhtötiaisia siis! Niitä on kaksi. Ilmaantuivat yhtäkkiä, tuskin olin ikinä ennen nähnyt ja iloni oli ehkä kohtuuton verrattuna siihen että samaan aikaan kaupunkilaisetkin olivat täällä ja tuli myös seurustella. Töyhtikset näyttivät niin tärkeiltä ja harvinaisilta muihin tintteihin verrattuna, että tuli tosiaan tuo sheriffimielleyhtymä. Nyt minulla kuluu vapaapäivien ja iltavuorojen aamut lintuja seuraillessa. Siipien trrt-trrt. - ei se ole havinaa, vaan nimenomaan trrrrt. Oravien ruokintapiste piti jo kerran restauroidakin. Liekö lihoneet, kun pohja oli tippunut pois.

Saattoi se olla minun kehnon designinkin tulosta, kun ei ole lujuuslaskelmat hallussa.

Pakkaspäivinä järvi kävi jo jäässä.

Olen tuijottanut yhtä naavasöheröä päivittäin pitkään toivoen että se olisi varpuspöllö, mutta ei ole. Tuijotin pitkään myös metsänreunaa nuotiopaikan takana luullen, että se oli muuttunut vain lehtien tippumisen jäljiltä. Mutta ei sekään sittenkään. Kaatamista odottanut laho pihlaja oli kellahtanut itsekseen huomaamattani edellisissä tuulissa, ja nyt siitä saisi hyvää sorvipuuta askarteluihin - joihin niihinkin minulla saisi luvan olla aikaa.

Sisällä olen tuijottanut iltaisin nukkumaan mennessäni kaupungista tuomiani kirjoja - joitakin niistäkin oli pakko säästää. Tuskaillen vähän, mutta toisaalta rakastaenkin - sillä tämä tönö kaipasi muitakin kuin perintöopuksia. Ehkä minä vielä joskus luen. Sekin on harrastelistalla, vaikka vielä olen iltaisin ollut niin väsyksissä että nukahdan parin sivun jälkeen ja siksi ne kirjaston kirjatkin ovat myöhässä.

Olen viipynyt täällä myös niin kauan, että vaihdoin pöytäliinan. Se on sesongin vaihtumisen merkki. Nyt siinä on isoisän siskon - edesmenneen kummitätini - vanha syysvärimarimekko, jota naapurikin ihaili. Hän toi minulle jo valmiiksi uusien lapasten lisäksi joululiinoja - liekö ne pikkujoulut jo mielessä. Ihanaa, että täkäläiset läheiset haluavat odottaa asioita ja ajanvietettä minun kanssani! On ihmeen suosittu olo, ja rakastettu - vaikka kyllä minua kaupungissakin ikävöidään, tiedän sen.

Katsoo
          onko hyllyt sekaisin
          onko pölyä sängyn alla
          onko pulloja nurkassa
          onko tiskit pöydillä.
                                         On!

(Arja Tiainen, 1972)

Olennaista on ollut myös kynttilänpätkien säästely tuohon asetelmaan!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Armoa tai ruusu

Avaimenreiästä tuulee.

Kiviäkin tulee näkyviin.