Flunssankaltaisia oireita

Katsoin kasvihuonettani viimeistä kertaa mökkiläisenä pari viikkoa sitten. Aamukaste oli soma.

Noin. Se on sitten lokakuun ensimmäinen armon vuonna 2018. Jätin aamusella avaimet työpaikalle täällä pääkaupungissa. Pidättelin vähän itkua sieltä lähtiessäni rappukäytävässä ja kadullakin vielä. Minuutin päästä otin kännykkäkuvan yövuoron jälkeisestä taivaasta ja lähetin sen ystävälle otsikolla "Vapaan taivaan alla". Se oli ehkä hieman liioittelua, sillä hetken päästä tuntui taas ihan tavalliselta. Virkavapaalle jääminen ei sittenkään ole välttämättä mitään niin ihmeellistä. Hirveän numeron olen taas saanut aikaiseksi. Kaikkihan niin tekevät koko ajan, ottavat opinto- ja vuorotteluvapaita tai lisääntyvät, ovat pitkään poissa työpaikoiltaan. Jotkut jopa myyvät "kaiken" ja heittäytyvät kokonaan vapaiksi.

Minä olen sen verran vellihousu, että niin suureen irtiottoon en uskaltaisi, vaikka joskus on mieli tehnytkin. Sen sijaan olen ainakin pari vuotta kiduttanut lähipiiriäni uuvuksiin puhumalla haaveestani saada elää ilman jatkuvia mökkijäähyväisiä ja kaupunkiinlähtöjä - eli jankuttanut unelmasta kokeilla maalla asumista. No. Nyt se on toteutumassa. Kuukausi sitten kun minulle tarjottiin toivomastani paikasta työtä - parinkymmenen kilometrin päästä mökiltä, niin se kuuluisa iso pyörä lähti liikkeelle. Oikeasti.

Olin kuvitellut, että sellaisen tapahduttua kirmaan kädet levällään mökkiniityllä ja halailen tiluksen tönöjen nurkkia huumassani. Nauran vapautuneesti taivaalle suorastaan. Yllättävän vähän sitä ihminen näköjään itseään tuntee. Ensinnäkään en ole mikään tunteiden valtaan heittäytylevä tyyppi ollenkaan - että osaisin hihkua ja hillua oikeaoppisesti. Se, että aloinkin huolestua, jännittää ja pelätä niin että oireet muistuttivat välillä flunssankaltaista tilaa, ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että lähtökohtaisesti olin iloinen. Ja olen.

Työkseni toistan ihmisille, että huoli ja pelko kertovat siitä, että kyseessä ovat itselle tärkeät asiat. Muutoksen kuuluukin tuottaa hämmennystä, vaikka se olisi kuinka itseaiheutettu ja vieläpä toivottu. Sitä ei kuitenkaan omalla kohdalla niin helposti muistakaan. Vaan tajuaa öisin valvovansa tai näkevänsä katastrofiunia. Niissä mökki palaa, tontti on täynnä vieraita ihmisiä. Autoja vaan kaartelee pihaan, järvellä päivystävät sotilaslaivueet eikä rauhasta olekaan tietoa missään.

Mökkikesäloman loppuessa hartaasti toivoin, ettei itkuisia jäähyväisiä maaseutukotiin enää tulisi.

Kuukauden kestäneessä siirtymävaiheessa olen huomannut pohtivani, että noinkohan vaan tunnelmoinnin ja viisauden taidot viihtyvät samassa ihmisessä. Sitähän olisi ehtinyt vaikka mitä tehdä ja järjestellä asioita. Mitä on tehnyt maallemuuttaja? Aika paljon kaikkea toisarvoista. Pitänyt vapaapäivät vapaapäivinä sen sijaan että olisi pakannut tai esimerkiksi selvitellyt edellytyksiä vapaa-ajan asunnon muuttamiseksi pysyväksi kodiksi. En oikeastaan ole vaivannut sillä mieltäni lainkaan - selityksenä se, että olenhan vasta menossa väliaikaisesti maalle - kieltämällä sen tosiasian, että loppuelämän suunnitelmana on kuitenkin havaita, että sinne jäädään.

Minä en ole kohtalokas ihminen, joten olen ilmeisesti halunnut ajatella kaiken mahdollisimman epädramaattisesti ja todennut, että ne asiat jotka voivat odottaa, todellakin voivat. Elän luulossa, että kun nyt aluksi lähden tästä ruokakunnasta edeltä maalle yksin, niin minulla on sitten siellä pitkät illat aikaa tutkia vaikkapa juuri sen pysyvän asumisen pykälistöä ja lahjoa kunnanisiä hyväksymään tönöni vakituiseen asumiskäyttöön käymällä lirkuttelemassa virastoilla paikan päällä. Voihan se olla hyväkin suunnitelma, mistäs tuon tietää. 

Nuohoojakin pitää tilata pian. Ja paskakaivon tyhjennys, jonka yhteydessä pitäisi selvittää hieman jätevesiasioita. Ulkohuussin hoidin puhtaaksi mielestäni hiljattain, mutta saattoi se olla heinäkuussakin. Saunan piippua pitäisi korjata ja metrisiä halkoja tilata jostain. Jostain - olen niin onnekas, että minulla on paikallistuntemuksen osaava Nuoruusystävä maalla, ja muitakin keneltä saan kysellä että mistä kannattaa asioita hankkia. Ja enhän minä itsekään mikään ihan tumpelo enää voi olla, kun olen rakasta Ryötönperääni hallinnoinut nyt yhdeksän vuotta ja oppinut kantapään kautta kaikki ne asiat, joita Taata ei ehtinyt minulle elinaikanaan opettaa.

Odotan, että mökillä näyttää suurinpiirtein tältä kun parin päivän päästä laskeudun rantaan. Kuva viime syksyltä.

Auto. Että minä kammoan käytännön asioita, mutta menopeli nyt vaan on välttämätön. Tiedän lähipiiristä ainakin kolme miestä, jotka ovat kantaneet tästä asiasta huolta. Vähintäänkin pari naista, joita enemmänkin kiinnostaa se, että minkälaiseen autoon päädyn. No. Sellaiseen joka kulkee eikä maksa paljon. Unelmissanihan minulla maallemuuttajana on ollut se jeeppi ja irlanninsusikoira kyydissä, mutta näin kun tällä viikolla pitäisi lähteä ja viikon päästä aloittaa työt, niin... hieman tulee talous ja järki vastaan, joten ostan huomenna illalla lapsuudenystävältä kätevän pikkuisen auton, joka oli menossa vaihtoon joka tapauksessa. Miehet voivat lopettaa autokauppasivuilla surffailun, vaikka se varmasti kivaa ehkä onkin.

Olen luvannut perjantai-iltana hakea naapurin leskirouvan junalta kun hän on ollut kädentaitomessuilla Seinäjoella. Siitä viimeistään alkaa arkiyhteisöllisyys. Olen aika monta kirkonkyläkyytiä hänelle velkaa villasukista ja vaatteidenkorjauksista. Leivonnaisista ja tomaattien kastelusta, kun itse olen ollut poissa. Nuoruusystävä on luvannut auttaa auton huollossa, jos opettelen siinä sivussa itsekin. Aion hankkia sellaiset mekaanikkohaalarit. Mieluiten siniset.

Sain syyskuun aikana pikkuisen huutia siitä, että olin stressaantunut ja kiukkuinen. Neuvoja, että pulssin pitäisi alkaa jo laskea ja hartioidenkin vähintään kymmenen senttiä. En ole siihen pystynyt vielä. Ehkä viikonloppuun mennessä, kun oikeasti lähden. Kuulostaa lopulliselta. Tuntuu, että tavallisempaa on että ihmiset muuttavat Amerikkaan tai Thaimaahan kuin tämä, että minä poistun Etelä-Pohjanmaalle. Outoa!

Mielenkiintoista oli, miten todeksi kaiken tämän oikeastaan ensimmäisen kerran teki työkaverin minulle eilen jättämä tervehdys, jossa oli Eeva Kilven runo. Itkemäänhän minä aloin. Taitaa olla jossain mökillä se kirjakin ja olin lukenut tämän ennenkin, mutta nyt se tuntui omalta, vaikkei olo vielä niin urhea olekaan. Pieni kyllä:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Tässä kohdassa elokuuta piti vielä ottaa voimaannuttava valokuva kaupungissa kitumista varten.

Palaan kertomaan kuulumisistani sitten periltä! Osa teistä lukijoista on tuttuja Puutarha ja nurkat -blogin ajoilta. Sitä en ole enää jaksanut pariin vuoteen päivittää varmaan siksikään, kun aina se meni siihen ruikutukseen maaseudun ja kaupungin välillä kipuilusta. En vielä poista sitä kirjoittelua eetteristä, että voin ihan itsekin palata lukemaan ja vertaamaan, miltä tämä tuleva pysyvämpi asuminen nyt alkaa tuntua verrattuna mökkeilyyn.