HARAVANPYÖRÄ

Ruska on ohi. Maisema muuttuu päivittäin. Näin kun on iltavuorotyöpäivä, starttaan kotipihasta yhdeltä. Ajaminen jännittää vähemmän kuin aamun pimeydessä, jolloin lähden 6:30. Eli ei ollenkaan enää. Paitsi ehkä nyt vähän kun saattaa olla liukasta. On valoisaa ja autoon virittämäni Radio Suomi toimittaa uutisia. Kerran lähdin minuutin yli. Meni jokin pääasia ohi ja postilaatikoille saakka ajettuani alkoikin jo joku biisi. Hyvä niin. Minusta on mukava kuunnella autossa jonkun muun valitsemaa musiikkia - että pääsen arvostelemaan tai laulamaan mukana, mutta tykkään kyllä ihan rauhoittavasta puheestakin siinä välissä. Yhtenä päivänä tässä pohtivat sitä, kun Halpahalli alkaa olla sunnuntaisinkin auki. Että miten se sopii yrittäjäperheen kristilliseen perinteeseen. Oikeastaan ihan mielenkiintoista. Melkein jäin kylillä parkkiin sitä kuuntelemaan, kun olin kauppareissulla vapaille päästyäni.  Jos Radio Suomi olisi mainoskanava, pyytäisin sitä blogiyhteistyöhön - vaikken kyllä keksi

On minulla välillä ollut yksinäistäkin, mutta ei vielä ihan ahdistukseksi saakka. Eilen alkoi huolettaa, kun työkaveri avasi auton konepellin ja tuli huutelemaan, että Saaraa - tuukko vähän kattomaan. .. Ehdin ajatella, että tuohon minusta ei kyllä apua ole ja mietin miten uutena työkaverina sen - mitä edessä tulisikaan olemaan - parhaiten ja kasvot säilyttäen hoitaisin. Vielä on välillä vähän kömpelö olo, vaikka hyvin olenkin sopeutunut. Pistin jonkun kroksit jalkaan ja avasin ovea repliikki valmiina. Olin aikeissa muistuttaa, että Hep ! Olenhan kertonut teille, että kaupungissa ei tarvittu menopeliä ja olen elvyttänyt ajotaitojani vasta pari viikkoa ja tankannut itsenäisesti siinä välissä kerran kaksi kertaa. On teknistä jännitystä ollut ihan tarpeeksi. Älä kysy minulta apua autoon, jonka takalasin pyyhintä en edes osaa laittaa pois päältä. Olen siis käyttänyt myös työnantajan autoa. Aina kun vaihdan pitkiä valoja edestakaisin pimeässä, menee vilkutkin päälle. Loputonta

Hienoa, kun ei tarvitse enää panikoida että luonnonvaiheiden näkeminen menee ohi! Tänään on niitä kelejä, kun saunakamarissa on ulkoilmaa viileämpää. Tai siis oli. Nyt palaa tuli sekä kaminassa että kiukaassa. Kohta menen löylyyn. Ihmeellinen lämpöaalto on täälläkin, eikä rantasauna ollut ehtinyt itsekseen ilman lämmittäjää siihen mukaan. Minullapa ei ollutkaan tänään torstai, vaan sekä lauantai että sunnuntai. Hyvin sain mahdutettua molemmat samaan päivään. Eilinen vapaa peruuntui, kun oli työtehtäviä ja tämän viikon yksittäistä lorvipäivää olen voinut viettää siispä tänään. Aamulla kirjoitin kaupunkityöystävän viestiin, että tämä on juurikin niin kuin oltiin haaveiltu: Maalla yksittäinenkin vapaa tuntuu järkevältä, kun on valmiiksi omilla tiluksilla. Kaupungissa saatoin turhautua, kun en ehtinyt matkustaa tänne enkä oikein osannut nauttiakaan yhdestä arkivapaasta. Vaikka olihan minulla siellä se kirpputorikävelyrutiini ja Lidlissä seikkailu aina silloin listalla. Täällä mi

Lempiesineeni pääsi paikalleen rantasaunaan. Huomenna on maanantai ja minä menen töihin. Iltavuoroon uuteen työpaikkaan, ja pääsen puoli kymmeneltä ajelemaan takaisin mökille kotiin. Koska jatkan tielläni henkisessä hommassa, en voi koskaan täällä - enkä haluaisikaan - kertoa tasan tarkkaan, mitä itse työmaalle kuuluu. Vaitiolovelvollisuus. Olen pohtinut mielessäni, että jännä saada entisenä mökkiläisenä uudenlaista paikallista merkitystä kun alan toteuttaa itseäni täkäläisessä maastossa myös ammatillisesti. Tykkään kovasti ajatuksesta. Hirveästi opittavaa ja annettavaa.  Tänä aamuna oli pakkasta. Kymmenen päivän sääennuste lupaa onneksi armollista keliä maallemuuttajalle. Lämpenee. Nostin talvirenkaat autonperästä aittaan. Naapurin leskirouvan kanssa todettiin, että mahtavaa kun vielä ei ole kaamos ja lehtiäkin on puissa. Pohdittiin, että tokko haravoinnilla niin kiire on -vaikka voihan sitä ilokseen pihamaalla rapistella. Kadehdin vähän hänen aurinkoista tonttiaan, kun om

Katsoin kasvihuonettani viimeistä kertaa mökkiläisenä pari viikkoa sitten. Aamukaste oli soma. Noin. Se on sitten lokakuun ensimmäinen armon vuonna 2018. Jätin aamusella avaimet työpaikalle täällä pääkaupungissa. Pidättelin vähän itkua sieltä lähtiessäni rappukäytävässä ja kadullakin vielä. Minuutin päästä otin kännykkäkuvan yövuoron jälkeisestä taivaasta ja lähetin sen ystävälle otsikolla "Vapaan taivaan alla". Se oli ehkä hieman liioittelua, sillä hetken päästä tuntui taas ihan tavalliselta. Virkavapaalle jääminen ei sittenkään ole välttämättä mitään niin ihmeellistä. Hirveän numeron olen taas saanut aikaiseksi. Kaikkihan niin tekevät koko ajan, ottavat opinto- ja vuorotteluvapaita tai lisääntyvät, ovat pitkään poissa työpaikoiltaan. Jotkut jopa myyvät "kaiken" ja heittäytyvät kokonaan vapaiksi. Minä olen sen verran vellihousu, että niin suureen irtiottoon en uskaltaisi, vaikka joskus on mieli tehnytkin. Sen sijaan olen ainakin pari vuotta kiduttanut lähi